lauantai 5. marraskuuta 2016

Pulu pulu pulu...

Uusi rakkauteni. Pulu.
Lapsuudestani on mieleeni jäänyt, kun kävelin umpitalvella äitini käsipuolessa Turun katuja pitkin. Olin ehkä 7-8 vuotias? Siihen aikaan kaduilta aurattu lumi työnnettiin katujen reunoille eli oli komeat lumikinokset kaikkialla ihan keskikaupunkia myöten. 
Näimme pulun, joka oli työntänyt päänsä kinokseen saadakseen jotain auratun lumen joukossa olevaa syötävää. Oman ruumiinsa lämmön seurauksena se puluparka juuttui päästään kinokseen eikä omin voimin päässyt irti. Äitini ei uskaltanut tarttua puluun, mutta halusi tietenkin auttaa ja pysäytti kohdalle osuneen nuorenmiehen, joka reippaasti auttoi puluparan pinteestä.

Tämä tilanne on jäänyt syvälle mieleeni ja aina puluja nähdessäni, muistuu tämä tapaus. Itse en tohdi koskea mihinkään lentävään, linnuista perhosiin. Minulle on jäänyt kauhu nimenomaan puluista, kun olin pikkulapsena, ehkä 4 vuotiaana, isäni kanssa ruokkimassa puluja Turun rautatieaseman puistossa. Istuimme penkillä ja "miljoona" pulua lenteli siinä pääni yläpuolella ja melkein rynnivät syliin siipiään räpytellen. Olin aivan kauhuissani!
Kaikesta huolimatta tai juuri siksi, olen aina kokenut tietynlaista rakkautta puluja kohtaan. Kuten muitakin eläimiä.




Täällä Hampurissa on kyyhkysyhdistys, siis nimenomaan näitä kaupunkipuluja suojeleva, joka toimii paljolti yhteistyössä eläinsuojeluyhdistyksen kanssa. Olen jo keväästä alkaen seurannut tapahtumia ja vähitellen minulle on selvinnyt kaupunkikyyhkyjen kurja osa.
Alunperin nämä kaupunkipulut ovat kesykyyhkyjä, aikojen alusta ihmisten kanssa eläneitä, ihan kuin koiratkin ja monet muut kotieläimet. Nykyistenkin kaupunkipulujen osa on edelleenkin pysytellä siellä, missä on ihmisiä.




Ne eivät lennä pelloille etsimään ruokaa, eivät muuta paikkakuntaa, ovat kotiseutu-uskollisia. Ruokintakieltojen seurauksena ne joutuvat tyytymään ruuanjätteisiin, ihmisten potkimisiin ja terveydellisiin ongelmiin.
Niiden jalkoihin sekaantuvat narut ja rihmat, koirat runtelevat, lapset ajavat niitä ja nälkäkuolema on uhkaamassa varsinkin nuoria puluja, jotka eivät vielä hallitse kunnolla minkäänlaista ruuanetsintää.




Minulla on sydän särkyä, kun luen niiden kohtaloista. Ja tunnen suurta kiitollisuutta heitä kohtaan, jotka pelastavat näitä nälkiintyneitä, loukkaantuneita kyyhkyjä kaduilta, rautatieasemilta, milloin mistäkin.
Yhdistyksellä on naispuolinen luottoeläinlääkäri, joka kellonajoista piittaamatta hoitaa lintujen ongelmia, operoi, lääkitsee. En ole aiemmin koskaan ajatellut sitä, että myös lintuja operoidaan, nukutetaan, annetaan antibioottia. Oppia ikä kaikki.

Yhdistys tarjoaa huomaansa tuoduille puluille kunnon ruokaa, jota ovat jyvät ja niille, jotka eivät vielä osaa tai eivät jaksa nokkia, ne saavat puuroa. Kullekin tarpeen mukaan. Puluille on yksityisihmisten ylläpitämiä hoitopaikkoja, yhdistyksellä on omansa ja on paikkoja invalideiksi jääville linnuille, joita ei voi enää päästää vapaaksi. Yhdistyksellä on hätänumero, johon soittamalla tulee pian apua paikalle sairasta pulua noutamaan. Hampurin päärautatieasema sulki jopa lyhyeksi aikaa rataosuuden, jotta avustaja pääsi hakemaan siellä seikkailevat nääntyneet pulunpoikaset turvaan.



Juuri syyskuussa valmistui kyyhkyslakka Hampurin keskusmoskeijan katolle. Ensimmäiset asukit ovat jo muuttaneet sinne. Tarkoituksena on osa munituista munista vaihtaa kivi-/muovimuniin, jotta lisääntyminen pysyy aisoissa. Päärautatieasemalle on myös rakenteilla samankaltainen. Monissa saksalaisissa kaupungeissa on vastaavia.

Frankfurt

Pulut ovat yksiavioisia, uskollisia ja molemmat vanhemmat hautovat ja hoitavat jälkeläisiään. Ihminen on jalostanut pulut pesimään useammin kuin mitä luonto on suunnitellut. Valitettavasti. Pulujen jätökset ovat myös ihmisten kauhistus. Jos tietäisivät, että sopimaton ruoka, jota suurin osa puluista joutuu syömään, on syypää myrkytyksiin sekä suolistovaivoihin, josta taas johtuvat tietynlaiset jätökset. 

Turun kauppatori 1950-luvulla.

Vaikka sivistysvaltioissa eläinsuojelu pyrkii olemaan mallikelpoista, niin ristiriitaista on monin paikoin pulujen ruokintakielto. Niidenkin pitää yrittää elää ja ruokaa saada, mutta joutuvat kärsimään nälkää ja syömään mitä tahansa. Sen sijaan, että tietyissä paikoissa olisi tarjolla jyviä ja siemeniä, niin pulujen ei tarvitsisi juosta ihmisten jaloissa etsimässä pullanmuruja, jotka sinänsä nekään eivät ole terveellistä ravintoa pitkän päälle.

Sorsia ruokitaan talvisin peräti kaupunkien toimesta, pikkulintuja ruokkivat yksityiset ihmiset, rakennetaan pesimäpönttöjä, ruokintamökkejä ja lintulautoja, mutta entä nämä ihmisiin kiintyneet pulut? Eikö niille voi heittää siemeniä maahan ? Missä ne nukkuvat yönsä? Tavallaan niitä ajetaan tarkoituksella nälkään, kuolemaan ja kokemaan kaltoinkohtelua. 
Eläinsuojelu, missä olet?


Ensimmäiset uudisasukkaat muuttamassa moskeijan katolle.
Kyyhkyslakka siivotaan viikon välein. 

Toipilas
Yksityisen ihmisen pitämä
"Pelastettujen pulujen koti"

Hääkyyhkyjen karua kohtaloa
pitäisi morsiusparien etukäteen miettiä.

Kesykyyhky
Kesykyyhky (Columba livia domestica)
Kyyhkynen löytää perille...

saksankielisiä:
Hamburger Stadttauben
Tauben Facebook
Tierquälerei für die „perfekte“ Hochzeit?


* Sitten lopuksi omaa asiaa.

Olen sen verran paljon kertonut silmistäni, että on pakko kertoa edelleenkin.
Nyt viime käynnillä silmälääkärillä todettiin näkökyvyksi 60%, kun se ennen leikkausta oli 10%. Juuri pari päivää sitten hain uudet lukulasit optikkoliikkeestä ja nyt voin taas pitkän ajan jälkeen lukea kirjaa. Ajatella, kirjaa!!!
Seuraava silmälääkärikäynti onkin sitten joulun alla siellä silmäklinikalla, jossa olin operoitavana.
Kaikesta edistyksestä huolimatta en koskaan tiedä, kuinka oikein olen kirjoittanut, puuttuuko kirjaimia, kuinka isona teksti ilmestyy muiden näytöille.

ABCDEFG....


tiistai 25. lokakuuta 2016

Wupen bravuurivideot

Wupen ensimmäisiä aikoja meillä. 

video

jos ylläoleva video ei näy: 

1.
Tämä tilanne oli seurausta siitä, 
että meidät ohitti iso, pitkäkarvainen saksanpaimenkoira, 
ihan kiltisti, ei mitään murinoita eikä edes haistelua.
Luulen, että oli ensimmäinen kerta, jolloin Wuppe tapasi noin ison koiran.
Tuo "peto" ei ollut enää edes näkyvissä, 
kun Wuppe aloitti "vastaamisen" tähän kohtaamiseen.



2.
Tässä on kyseessä joko ihan ensimmäinen luu tai ainakin yksi ensimmäisistä.
Wuppe ei ollut saanut aikaisemmassa kodissa koskaan raakaa lihaa tai luita.
Ja tätä piti sitten vahtiman ihan näännyksiin asti, tuntitolkulla.
Tässä on viimeiset minuutit meneillään...



3.
Tämä on Wupen 5-v-synttäreiltä, nythän hän on jo 6,5 vuotias.
Jo vanha tekijä, oppinut jo monenlaista, kuten paketin avaamista.
Ja sutjakkaasti sujuu, vai mitä!



keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Wupen vuosijuhla


Huomasin juuri, että nyt 17. lokakuuta on kulunut 3 vuotta siitä päivästä vuonna 2013, jolloin Wuppe muutti meille. Silloin Wuppe oli 3,5 vuotias, vain vähän tavallista perhe-elämää kokenut nuorimies. Vili-koiramme oli juuri tasan kolme kuukautta aiemmin yllättäen menehtynyt ja Wuppe sai suuren kunnian hypätä Vilin jättämiin saappaisiin. Ja me saimme tilaisuuden tutustua tähän omapäiseen ja voimakastahtoiseen pieneen koiraan.

Tällainen pallero Wuppe oli ensimmäisenä kesänään.

Wuppe on saapunut uuteen kotiin, ensimmäisellä lenkillä.
Maalaispoika ensimmäistä kertaa suurkaupungissa.

Nyt v. 2016 katselee Wuppe maailmaa iloisin silmin
ja on onnellinen koirapoika!


Tämän vuoden aikana on huimasti lisääntynyt Wupen into olla sylissäni.
Aina, kun se vain on mahdollista, niin Wuppe tulee syliini.
Mitään rapsutuksia ei kaipaa, ei tykkää sellaisesta ollenkaan,
on tyytyväinen, kun saa olla vaan. 





lauantai 1. lokakuuta 2016

Takas!

Nyt ollaan takaisin siellä, missä lupasimme ollakin juuri tänä päivänä. 
Wupen blogissa. 


video



Kirjoittaminen on edelleenkin vaikeaa, oikein joutuu silmiä siristelemään ja otsaa kurtustamaan, jotta saa selkoa kirjaimista. Tulee tehtyä kirotusvirheitä jatkuvasti ja on aika hidasta tää koko touhu. Vaan minnekä sitä olisi kiirekään? 

Mutta oikein hauskaa tämä kirjoittaminen ei ole, kuten aikaisemmin niin tykkäsin tästä, mutta nyt se on niin hidasta ja työlästä. Tabletin ja kännykän kanssa on helppoa, mutta tietokone on muuttunut hankalaksi. voisikohan sitä oppia ja onko se ylipäätänsä mahdollistakaan päivittää blogia noiden muiden vempeleiden kautta?




Syyskuun alkupuolella olin sovitusti silmäleikkauksessa. Nyt siitä on reilut 3 viikkoa kulunut. Kuinka olenkaan tyytyväinen, että menin sinne! Olin kahden vaiheilla, mennäkö vai ei, mutta päädyin sitten lopulta siihen, että on pakko antaa operoida silmä. Jos nimittäin haluan nähdä vielä tulevaisuudessa.

Asentohoito on läpikäyty, kaasu silmästä on haihtunut ja samoin se sankka "hyttyspilvi", joka lenteli aikansa riesanani. Nyt näen hyvin, paitsi kirjaimet ja kasvot ovat edelleen jonkin verran rutussa, mutta kuitenkin vähemmän kuin ennen operaatiota. Lopullista näkökykyä ei vielä voi päätellä. Lokakuun lopulla on seuraava silmälääkärireissu ja joulukuussa sairaalassa tilanteen tarkastelu.

Operaatiossa oli vähällä käydä köpelösti. Lääkäri oli ennalta jo määrännyt minulle rauhoittavan (Dormicum 7,5mg) tabletin, koska operaation kesto oli niin pitkä eli yli tunnin. Olin kahden vaiheilla, otanko sen tabletin kokonaan vai puolitanko sen. En ole koskaan ottanut vastaavanlaista pilleriä, joten pelkäsin liiallista vaikutusta. No, sitten päätin olla tekemättä omia päätelmiäni (joista minua aina silloin tällöin moititaan "luuletko olevasi lääkäri"...) ja otin koko tabletin.




Muistan vielä ne puudutuspiikit silmääni, mutta varsinaisen operaation alkamisesta minulla ei ole mitään muistikuvaa. Sitten jossain vaiheessa heräsin (huomenta vaan) ja liikuin! Lääkäri pelästyi ja karjahti. Onneksi eivät instrumentit sillä hetkellä olleet silmässäni, enpä olisi tässä nyt tätä kirjoittamassa...

Sanoin ensitöikseni, että "minulla ei ole ajantajua ollenkaan", lääkäri siihen, että "reilu tunti on mennyt ja kohta ollaan valmiita". Sitten torkahdin kevyeen uneen uudestaan ja älysin olla liikkumatta, kun virkosin kokonaan.
Tuo naislääkäri (= ylilääkäri) pyysi seuraavissa tapaamisissa pariin kertaan anteeksi, että oli sillä lailla "huutanut" minulle. Samoin olisi minun pitänyt pyytää anteeksi sitä, että nukahdin/heräsin/liikuin...


Amsler-ruudukko

Olin osastohoidossa 4 päivää, huonetoveri oli mukava, itseäni reilusti vanhempi naishenkilö. Pirteä ja nuorekas, ollapa itsekin sellainen.
Hoito ja koko oleskelu oli siellä laadukasta ja kaikin puolin oli tunne, että olen hyvissä käsissä. Tietääkseni tämä oli ainakin näillä seuduilla ainoa vastaavia silmäoperaatioita tekevä sairaala, jossa ne tehdään vain osastohoidon ohella eikä päiväsairaala-periaatteella. Omavastuu koko jutusta oli 40 euroa.

Ainoa moka oli se, että kukaan ei kysynyt, mitä haluan syödä ja kun kysyin itse, että saisinko vegetaariset ateriat, niin kehoitettiin "kysymään huomenaamulla uudestaan" ja tämän vastauksen sain useamman kerran. Lopputulos oli, että näiden neljän päivän aikana ehdin saada yhden ainoan päivän vegetaariset ruuat. Tyytyväisyyskyselykaavakkeessa mainitsin tästä asiasta, se olikin ainoa moitteen aihe.



Tässä pari syyskuista kuvaa siirtolapuutarhasta 
täältä Wupen lenkkimaastoalueelta.



Tässäpä sitten tarina siitä, että ei kaikki aina ole sitä, miltä näyttää. Onneksi.
Tämä koira on peräisin täkäläiseltä koiratarhalta ja sen nykyinen isäntä on yksin asuva vanhempi herra.
Tältä koiralta oli omistaja kuollut ja siksi se joutui kodittomaksi, koirallakin jo ikää aika paljon. Koiran nimeä en tiedä/muista, mutta nämä em. seikat kuulin kerran linja-autossa, kun koira ja isäntänsä olivat kuuloetäisyydellä.




He asuvat tässä lähellä ja koira kulkee yleensä vapaana. Meillä on ollut sellainen käsitys, että tuo koira on hiukan ärhäkkä ja yleensä suorastaan syöksyy Wuppea kohti ja isäntää ei näy mailla halmeilla, joten aina varmuuden vuoksi on nostettu Wuppe syliin. Juuri tuollainen koira on nimittäin purrut Wuppe silloin pari vuotta sitten.

Nyt kuitenkin tuli koiran isäntäkin, eikä pelkkä koira, lähietäisyydelle ja kuinka ollakaan, saimme todeta, että tuo koira onkin ihan mukava ja kiltti. Erittäin hyvin tulivat pojat toimeen.
Tämä oli sellainen mukava ylläri.




Tulipa tässä nyt blogattua oikein tarmokkaasti. Ties vaikka taas innostuisin, ainakin sitten, kun näkö jossain vaiheessa paranee ja ehkä jopa uudet rillitkin saan hankittua. Toistaiseksi ei ole vielä uusien lasien aika...



Nyt onkin aika vetää nuttu silmille ja ottaa ns. kauneusunet. 
Ties vaikka söötti tyttökoira tulisi seuraavalla lenkuralla vastaan...