keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Nostalgiaa osa I

Tässä muutama päivä sitten minut heitettiin lapsuusmaisemaani, noin niin kuin kuvaannollisesti. "Syypää" oli lapsuudenaikainen kaverini, jonka kanssa asuimme samassa talossa, kävimme samaa lastentarhaa ja kansakoulun 4 luokkaa. Olimme hyviä kavereita ja jos olisimme siirtyneet samaan oppikouluun tai edes asuneet ikämme samassa talossa, niin olisimme varmaan läpi elämän olleet sydänystäviä. Elämä vaan heittelee ihmisiä eri suuntiin ja silloiseen aikaan ei yhteydenpito edes samassa kaupungissa ollut mikään itsestäänselvyys.

No, tämä "syypää" postasi Fb:n sivulleni pari ikivanhaa, pientä kuvaa, joita en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Niistä kuvista löysin itseni ja se tilanne heitti minut syvän nostalgian tilaan.

Näkyykö enää nykyään missään tyttöjä työntämässä nukenvaunuja 
tai pallottelemassa kotitalon seinään?


Minä tuolla kauempana lykin nukenvaunujani.

Voi, kunpa omasta lapsuudestani olisi olemassa videoita! Valokuvia on jonkinverran, joillakin ikäisilläni ei perheessä edes ollut kameraa, meillä sentään oli laatikkokamera. Pääasiassa otettiin tietenkin ulkokuvia, koska salamaa ei ollut. Filmirullat ja kehittäminen maksoivat maltaita, joten kuvien otossa oltiin harkitsevaisia ja säästeliäitä. Itse otettuja kuvia minusta meidän kotitalomme lasten kanssa ei ole ainuttakaan olemassa.
Omat vanhempani olivat molemmat päivisin töissä, joten ei ollut kuvaajaa omasta takaa. Joidenkin lasten äidit tai isät olivat kotona päivisin ja heidän kuva-albumeistaan voisin löytää itsenikin.
Sitten tapahtui paljon myöhemmin pieni katastrofi, kun lapseni pääsi kuva-albumiini käsiksi ja repi osan kuvista ja  piirsi kuulakärkikynällä suttua usean muun kuvan päälle. Ei käy lasta syyttäminen, vaan huolimatonta äitiä. Argh.


Kuvaamossa otettiin kuva minustakin samalla,
kun nuorempi veljistäni kävi rippikuvassa.

Kunpa tietäisin, millainen lapsi olin! Äitini sanoi minun olleen kiltin ja hiljaisen. Veljiltäni, jotka olivat itseäni huomattavasti vanhempia, kyselin tuota samaa, mutta eihän miehistä mitään irti saa, sanoivat vaan, että olin ihan normaali pikkumuksu. Onhan minulla omat muistikuvani itsestäni, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla toisten näkemys.

Minulla on toinenkin lapsuudenystävä, joka oli silloin ihan varhaislapsuudessa se kaikkein rakkain, kunnes tiemme erkanivat 9 vuotiaina, tosin tapasimme sen jälkeenkin aina silloin tällöin. Nyt vanhempana olemme vaihtaneet lapsuusmuistojamme ja meille molemmille oli suuri yllätys, että muistimme paljon aivan eri tilanteita. Hän kertoi minulle tapahtumia, joita en ollenkaan muista. Esim. olin siinä luulossa, että emme koskaan riidelleet ja häneltä sain siihen oikaisun:
"Oltiin jotain 5-vuotiaita ja minä lähdin kerran teiltä ovet paukkuen, siis ovi jäi auki. Kohta tuli postiluukusta lappu, jossa luki: o v ve kinne."

Vuosia sitten kirjoitin lapsuusmuistoni luettavaan muotoon, pääasiassa ihan itselleni, mutta myös lapsilleni. Koin sen yllättävän raskaaksi palata varhaisille vuosille, siis työlääksi. Se muistelu vei mukanaan, aivot joutuivat etsimään muistivarastoista pölyttyneitä, ikivanhoja mappeja ja siinä ohessa syntyi niin valtavasti tunteita, että se kävi ihan työstä. Joillekin kerroinkin siitä muistelemisen rasittavuudesta ja ovat ihmetelleet, mikä siinä voi olla noin raskasta, mieluisaahan sellainen on. Jaa, mieluisaa juu, mutta ei pelkästään. Se siinä kirjalliseen muotoon laittamisessa oli yllättävää, että yhtäkkiä näkee oman lapsuutensa eri valossa, kuin mitä se muistoissa oli. Sen lukee tavallaan ulkopuolisen silmin, kun muistot on läpikäyty ja järjestykseen saatu. Olin yllättynyt siitä, että kuinka monella tavalla melko vaikeita vuosia olinkaan oppikouluaikanani elänyt.


Katso, äiti!

Sitten kaiken syvällisen muistelun ansiosta löysin jostain kaukaa, syvältä, alitajunnastako peräti, yhden muiston, joka oli aivan ainutlaatuinen ja erityisen rakas, se vei ihan "jalat alta". Kuinka se olikin niin syvällä, vaikeasti muistettavissa, olinko piilottanut sen jonnekin sydämen sopukoihin alitajuisesti?
Se muisto oli siitä ainoasta hetkestä koko lapsuuteni aikana, kun noin 8-10 vuotiaana tulin koulusta kotiin ja jo ovea avatessani tunsin nenässäni kahvintuoksun. Äiti oli kotona!
Se oli ainoa kerta, että koulusta palatessani äiti oli kotona, aina muina päivinä tulin tyhjään kotiin. Oliko äitini ruokatunnilla tavallista myöhemmin vai miksi oli kotona, sitä en muista. Tavallista oli, että äidin ruokatunti oli aina ennen kuin ehdin koulusta kotiin. Ruokatuntinsa aikana äitini aina valmisteli minulle välipalan valmiiksi, voiteli leivät, paloitteli savusilakoita, kuori appelsiinin ja laittoi kuoren takaisin kiinni, että pysyi raikkaana, ei ollut elmukelmua siihen aikaan, ainoastaan voipaperia.

Tästä koko tilanteesta en muista mitään muuta kuin sen valtavan onnen tunteen ja kahvintuoksun. En tiedä, söimmekö ehkä jotain yhdessä, lähtikö äiti pian jo taas pois, ei aavistustakaan. Ehkä tästä yhdestä hetkestä kumpuaa se edelleenkin päivieni kohokohta eli päiväkahvin juonti.

Vilin blogissa olen kirjoitellut vanhoista ajoista, lapsuudesta yms. 
joten hiukan toistoa saattaa löytyä. 
Suunnittelen tähän jatkoa, koska tulikin yllättävän pitkä vuodatus. Aiheena vähän tarkemmin tuo  
"Voi herranjestas, minkälainen lapsi oli hän!"




Väri-iloa tähän mustavalkoisten kuvien joukkoon!


maanantai 24. helmikuuta 2014

Lenkillä

Lämpötilojen pysyessä plussan puolella ja jo ihan selvästi kevään tulon aistien, olemme taas tehneet niitä superlenkkeilyjä Wupen kanssa. Järven ympäri ja uusia teitä tallaten ollaan tutustuttu tämän kaupunginosamme niihin alueisiin, joissa ei olla aiemmin käyty. Wuppe on jaksanut todella hyvin. Kuukausi sitten, kun oli kylmempi, oireili jalkojensa kanssa. Luulimme aluksi, että se johtui liian pitkistä lenkeistä, mutta nyttemmin on selvinnyt, että syypää oli liian kylmä sää ja maa.


 Myyräntöitä puistossa, niitä riittää, joka päivä uusia kasoja.

Tuolla puistossa ja järvellä tulee tehtyä niitä uusia koiratuttavuuksia. Joidenkin kanssa tapaaminen onnistuu oikein hyvissä merkeissä, mutta nyt on sitten nähty sekin, että Wuppe osaa hyökätä. Tapasi nimittäin ystävällisen kultaisen noutajauroksen, jonka iso nassu ei jostain syytä miellyttänyt Wuppea, joten Wuppe yritti hyökätä noutajan kurkkuun kiinni. Ei siinä sen kummempaa tapahtunut kuin että noutaja pelästyi.
Olen kuullutkin jo aiemmin isojen koirien omistajilta, että heidän koiransa usein pelkäävät juuri tästä syystä pikkukoiria, koska ne ovat vikkeliä käymään kurkkuun kiinni. Liekö sitä aiheuttamassa on juuri koiran iso koko ja pikkukoiran pelko? En kyllä olisi uskonut Wupesta, taitaa olla nyt jo niin kotiutunut reviirilleen, että uskaltaa olla oma itsensä.


Sopuisa tapaaminen. Ensin katsotaan syvälle silmiin,

sitten tutustutaan perusteellisemmin. :)

Halusin videolle Wupen kävelyä, se kun on niin mukavan näköistä, Wuppe tikkaa kuin singeri, tik-tik-tik... Helpompi haluttu kuin tehty. Wuppe pysähtyy, jos huomaa minun pysähtyvän. Ja kävellessä on vaikea videoida, joten pitäisi olla yksi taluttaja ja yksi kuvaaja. Mutta kun ei ollut ja harvoin olemme molemmat lenkillä mukana. No, tässä muutama vaappuva sekuntti silti näytteeksi, tarjonnassa videon jälkeen parempi näyte "Chihuahuas Rampage in Arizona" eräältä toiselta chihulta.





Nyt keväisen sään vallitessa kokeilimme myös penkkeilyä, kuten Vilin kanssa oli tapana. Nöö, ei ole Wupen juttu tosiaankaan, ihmettelee, kuinka me tähän jämähdämme, vilkuilee silmiin, että eikö jatkettaisi matkaa. Ehkä kesällä, helteiden aikaan, ymmärtää tauon arvon?


Penkki? Joo, ei oo mun juttuni...



+ 11 astetta tänään!


keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Jatkoa edelliseen

Papan selän takana on turvallista.

Olen järjestellyt noita ajatusteni palikoita päässäni ja saanut jonkinmoisen järjestyksen aikaiseksi. Olen siis tokeentunut maanantaisesta eläinlääkärireissusta ja pystyn taas ajattelemaan itselleni tyypillisellä tavalla eli jotakuinkin selkeästi.

Tuo hammaskiven poisto kaikkine siihen kuuluvine kommervenkkeineen on toki ell:eille arkinen rutiinitoimenpide ja usealle koiranomistajalle myös. Minulle se oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun jouduin tilanteeseen. Vililtä puhdistettiin kerran hampaat, kun oli nukutettu anaalirauhasen paiseen takia ja ell kysyi, saako sen hampaat puhdistaa siinä samalla ihan ilmaiseksi. Hänellä oli nuori praktikantti siellä vastaanotolla ja niin tuo tyttö saisi harjoitella. Annoin tietenkin luvan, Vilillä oli vain hiukan hammaskiveä eli oli helppo tapaus aloittelijalle. Silloin en pohtinut hammaskiveä ollenkaan, päähuomioni oli Vilin anaaleissa.

Tietenkin tuo ell, jonka vastaanotolla kävimme, piti itsestään selvänä, ettei toimenpidettä tarvitse kaikessa laajuudessaan paperille laittaa, rutiinitoimenpide kyseessä, ehkä jopa se yleisin nykyään. Kokisin itseni liian pikkumaiseksi, jos haluaisin tietää joka seikan, ehkä ammatillinen taustani saa aikaan sen, että aina kaikki täytyisi tietää ihan tarkkaan. Uskon siihen (= haluan uskoa siihen), että ell teki juuri ihan kaiken sen, mitä tarviikin. Siis puhdisti hampaat, kiilloitti, jne.

Täällä Saksassa on joka liittovaltiolla kaikille lääkäreille toimenpidehinnasto, jossa mainitaan joka toimenpiteestä alin ja korkein hinta. Halvinta ei saa alittaa eikä ylintä ylittää. Hintaa on siis kolmenlaista, se alin, kaksinkertainen ja kolminkertainen.

Eläinlääkärin toimenpidehinnasto (Berliini, toimenpide: hammaskivenpoisto)
Saksan Eläinlääkäriliitto 

Tuon Wupen saaman narkoosin suhteen olin pettynyt. Pyysin inhalaationarkoosia jo tilatessani aikaa, sitä suositellaan yleensäkin hammaskivenpoistoissa ja erityisesti pikkukoirille, joille siis injektionukutus on se vaarallisempi vaihtoehto. Sanoivat, että noin pienen koiran hampaiden hoito on hankalaa siinä inhalaationukutuksessa hengitysputken takia, jää liian vähän tilaa tehdä hampaiden hoitotyö kunnolla, vetosivat myös siihen, että koirani on vielä nuori ja terve.

Verenkuvan ottamisesta kysyin myös etukäteen, kuulemma aivan turhaa, jos koira on terve. Vastaanotolla tehtiin Wupelle perustarkastus ja todettiin terveeksi. Hampaiden rtg-kuvausta kysyin myös, tekevät sen, jos tilanne vaatii. Ilmeisesti ei vaatinut, koska sitä ei tehty. Siis tämä klinikka ei ainakaan ollut kiskuri missään suhteessa, jossain muualla olisi aivan varmasti tehty myös turhia tutkimuksia pelkän lisäansion takia.


Hello!

Tutkin etukäteen jo arvosteluja netistä, mutta tästä klinikasta en löytänyt kuin kaksi, molemmat antaneet 5 tähteä ja maininnat tietenkin positiivisia. Osasin odottaa isoa laskua, mutta se oli "vain" 120e.

"Super gut, kann ich nur weiterempfehlen. War gerade da, bin sehr zufrieden, einfach klasse"
"Sehr teuer, aber sehr kompetent"  eli
"Super hyvä, voin vain suositella sitä. Olin juuri siellä, olen hyvin tyytyväinen, aivan loistava" 
"Erittäin kallis, mutta erittäin pätevä"

Tässä alimmassa kuvassa nähdään Wupen hammaskalusto vielä vanhassa kunnossa, uudempaa näkymää saadaan todennäköisesti odottaa kauan. Tässä kuvassa Wupi nakertaa leivänkannikkaa ja haukottelee siinä välillä, näyttää kylläkin enemmän karjuvan... Tällaisia odottamattomia  yllätyskuvia onnistuu saamaan vain harvoin!


Wupi haukottelee.

Huom!
Kindness Is Beautiful -blogissa on koirien, varsinkin chihujen ja muiden pikkukoirien hammashoitoa edistävä vinkki. Käykää lukemassa!

tiistai 18. helmikuuta 2014

Hengissä selvittiin

Me molemmat Wupen kanssa selvisimme hengissä eläinlääkärireissusta!
Ihan kuten kommenteissakin sanoitte, oikeassa olitte jokainen! Olin kyllä niin jännittynyt aamulla, kun lähdimme sinne, Wuppe onneksi ei tiennyt, mikä on määränpäämme. Eläinlääkäri oli oikein sympaattinen nainen, luottamusta herättävä. Hän huomasi pelkoni ja sen taisin sanoakin ääneen ja pieneläinavustaja ovella sanoi vielä, että ei huolta, saatte Wupen hohtavin valkoisin hampain ja hyväkuntoisena takaisin.

Wuppe tutki reippaasti koko vastaanoton, siellä ei aamuvarhaisella ollut vielä muita asiakkaita, Wupi kävi kaikissa huoneissa, joiden ovi oli auki. Eikä ollut häntäkään koipien välissä, reipas poika.
Ell halusi tarkastaa Wupen hammaskaluston, mutta Wupi ei ollut ollenkaan yhteistyöhaluinen, vaan ärähti, eli toimenpide suoritettiin vasta myöhemmin. Ensimmäisen piikin sai jonnekin takalistoonsa, siitäkään Wupi ei tykännyt, vaan tarrasi käsivarteeni eli toppatakin hihaan kiinni ja oli tosi kiukkuinen. Onneksi oli paksu toppatakin hiha! Sitten odoteltiin odotushuoneessa, kunnes poju nukahti. Ja minä odottelin lähikahvilassa ja kauppoja kierrellen sen lähes kaksituntisen. Kahvilassa tilasin itselleni ison mukin koffeiinitonta kahvia, pahin kahvi ikinä, oli pakko lisätä sokeria, että pystyin juomaan.


Mamman takin sisällä on hyvä kelliä ja nuolla tassua.

Sitten Wupia hakemaan. Ressukka pieni oli toimenpidehuoneessa häkissä, naaman puolisko verisenä, koska oli maannut pienen verilätäkön päällä. Se verinen poski jätettiin sellaiseksi, ettei ahdistu lisää puhdistamisesta. Oli kyllä aika hurjan näköinen ja hävisihän se kotimatkalla ihan itsestään pois, takkini hihaan nimittäin.
Wupi oli kuin ahdistettu villieläin, hoitaja ei tohtinut ottaa Wupia häkistä ulos, vaan pyysi minut siihen. Annoin haistella kättäni ja juttelin, mutta silti Wupi oli hyvin peloissaan ja säikky, sillä oli selvästi vaikeuksia tunnistaa minua ja jalatkaan eivät vielä kantaneet, oli ihan sekaisin.

Kuulemma molemmat takahampaat piti poistaa ja alaetuhampaat olivat valmiiksi niin irtonaiset ja liikkuvat, että ne piti nyppiä myös pois, ettei juuret jää mätänemään hampaiden katkettua. Enempää en sitten tiedäkään. Laskun yhteydessä oli hyvin niukasti selostettu, mitä oli tehty ja ell kiiruhti jo seuravaan operaatioon, joten en ehtinyt enempiä kysellä. Olisin halunnut tietää kaikki yksityiskohdat tarkalleen, koska laskussa niitä ei mainittu.
Antibioottia ja kipulääkkeitä ell ei määrännyt. Sitten lähdettiin Wupi villapeitteeseen käärittynä kotimatkalle. Ja voi sitä iloa, kun saavuimme kotiin ja isäntä oli vastaanottamassa! Häntä vispasi nopeammin kuin silmä ehti seurata, Wupi oli jo selkeästi selkeämpi psyykeltään. Kieli roikkui vähän ulkona ja pelkäsin, että jääkin sellaiseksi etuhampaiden poistamisen takia, onneksi ei niin käynyt.


Vispilähäntä toipuu.

Wuppe lepäili noin klo 16 asti, sitten halusi jo hiukan ruokaa. Loppuillan oli vielä hoippuvainen, mutta koko ajan hereillä. Kahdella lenkillä kävi, välillä kantaen, ja yön tultua oli jo varmajalkainen ja yö sujui kuten aina. Aamulla oli jo ihan oma itsensä. En ole tohtinut vielä Wupen hampaita katsella, voi olla, että paikat ovat vielä kipeät. Ruokahalu on valtava, juuri äsken söi herkkuruokaansa eli lautasellisen keitettyä kukkakaalia. Toistaiseksi on pehmeä ruoka vielä etusijalla, ensi viikolla sitten siirrytään normaaliin.

Olin onneni huipulla, että Wupelle ei käynyt huonosti. Se oli isännällekin paras syntymäpäivälahja, sattui nimittäin olemaan sellainen juhlapäivä. Silti minulle jäi jotain ns. hampaankoloon, päätään nostaa tyytymättömyyden tunne, en tiedä tarkalleen, mitä kaikkea Wupen hammaskalustolle tehtiin, tehtiinkö kaikki tarpeellinen vai olisi jokainen toimenpide pitänyt pyytää ja sanoa erikseen? Sanoin, että tehkää kaikki, mitä tässä tapauksessa täytyy. Ei kai maallikon tarvitse yksityiskohtia edes tietää saati osata pyytää? Narkoosin suhteen olin eri mieltä, mutta ell:n pakottaminen johonkin on myös haastavaa. Laskukin oli paljon vaatimattomampi kuin osasin odottaa, olin varautunut paljon suurempaan laskuun. Valitsin kauan ja hartaasti klinikkaa, jonne uskalsin loppujen lopuksi Wupen viedä, tärkeänä pidin, että klinikka mainostaa itseään sanalla Zahnheilkunde eli "hammaslääketiede", joka tarkoittaa, että klinikka on erikoistunut siihen, muuten sitä nimikettä ei saa käyttää tuossa sanamuodossa.
Kokoan nyt itseäni tämän tunteen tiimoilta ja palaan asiaan, jos aihetta löytyy. Pääasia, että Wuppe voi hyvin!

Katiska-info kertoo näin hammaskivenpoistosta.
Toimenpiteiden hintavertailua



torstai 13. helmikuuta 2014

Kaalimaalla


Nyt olen lempiaiheessani "Ruoka". Wuppe on asunut meillä melkein 4 kk ja ruokailu on vähitellen vakiintunut. Paljon on Vililtä perittyä, mutta jotain ihan wuppemaistakin.
Aluksi Wuppe sai hiukan nappuloita, jotta ei liian suuri muutos tapahtuisi, Nappuloitten määrä väheni ja kotiruuan osuus kasvoi. Liha annettiin raakana ja ensi ihmetyksen jälkeen se jopa alkoi maistua oikeinkin hyvin. Huomasin sen aiheuttavan turhan löysää outputtia, joten siirryin antamaan lähes kypsää lihaa, nykyään Wuppe saa vain silloin tällöin lihaa raakana. Nappulaa Wuppe ei syö enää ollenkaan, ei edes namina.


video
video kukkakaalin tuhoamisesta on kuvattu iltahämärissä

Keitetty peruna on Vilin peruja ja Wuppekin tykkää kovasti. Wuppe on osoittautunut kasvissyöjäksi, on tykästynyt kasviksiin. Kun syön salaattia, joka on yksi omista pääruuistani, on Wuppe aina jaolla. Wuppe tykkää raakana tomaatista, kyssäkaalista, kurkkusiivuista sekä valkokaalin suikaleista. Kypsänä syö erityisen mielellään keitettyä kukkakaalia, lautanen tyhjenee hetkessä!
Raaka kukkakaali toimii ajankuluna, Wuppe tykkää nakertaa sitä silpuksi, Porkkana ei maistu raakana, kypsänä kyllä, mutta sillä on merkillinen tapa muuttua Wupen suolistossa niin väriltä kuin koostumukseltakin "sinapiksi", joten Wuppe ei saa porkkaanaa lainkaan. Vili ei vihanneksista piitannut, ei missään muodossa, Wuppe on täysin toista maata.


Wuppe, sorsat ja maamyyrän keot

Wuppe syö siis lähes samantyyppisesti kuin Vili. Meillä on myös jämähtäneet rutiinit päiväkahvin suhteen, se on nimittäin meidän mielestä päivän paras hetki. Me ihmiset juomme kahvia ja Wuppe saa puolikkaan pikkuperunan + päivittäin vaihtelevan namin, joka on purutikun pätkä, kuivattua kananlihaa tai kuivakalaa. Jo Vili tiesi huomauttaa haukahduksella kahvihetken lähestyvän ja Wuppe hyörii ja pyörii jaloissa, ei sentään hauku. Oppivaisia koiria!




Lisään Wupen lautaselle usein pari lusikallista jotain laadukasta, viljatonta tölkkiruokaa, jotta tottuu niihinkin, jos joskus joutuisi olemaan niiden varassa. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tilanteita elämä eteen heittää. Lisäksi saa silloin tällöin rahkaa tai luonnonjugurttia.


Rakas päänalunen

*******

Nyt on sitten varattu ensi viikolle aika hammaskiven poistoon. Koko toimenpide on minulle outo eikä ole kenenkään blogeista löytynyt muuta mainintaa, kuin että on käyty moisella operaatiolla. Kasvattaja antoi kyllä ohjeita, mitä täytyy tehdä, mutta en tiedä, onko ne muutenkin rutiineja vai täytyykö niitä itse vaatia. Siis, ell pitää olla hammashoitoon kouluttautunut (tavallinen ell ei käy), rtg-kuva, inhalaationarkoosi, hammaskivenpoisto ultraäänilaitteella, hampaitten kiillottaminen sekä täysin vieras käsite eli "muovipinnalla suojaaminen"? (versiegeln). Olen kuin liisa ihmemaassa koko tämän hammasoperaation suhteen. Chihuahuat ovat perimältään huonossa jamassa hampaittensa suhteen, monella iäkkäällä chihulla ei ole hampaita enää ollenkaan. Kaiken lisäksi pelkään jonkin menevän pieleen ja sekin pelottaa, että joudun ensi kertaa ellin vastaanotolle Vilin kuoleman jälkeen. Pelkään sitä tunnereaktiota, jonka se ehkä aiheuttaa.

Pitäkää peukkuja meille molemmille!


Hyvää ystävänpäivää!

maanantai 10. helmikuuta 2014

Sitä sun tätä


Ihan aluksi hiukan lisää sivistystä meille teille kaikille, joilla ehkä saattaa olla aukkoja suomenkielen ymmärtämisessä. Turun seutu kuuluu Varsinais-Suomeen, joka on, kuten nimestäkin voi oivaltaa, sitä aitoa, ehtaa, varsinaista Suomea. Siksi on tavattoman tärkeää ymmärtää varsinaista suomea eli Turun murretta.




Opaskoira "Jolie" varastettiin

Die Blindenhündin "Julie".


Tammikuussa varastettiin täällä Hampurissa sokealta mieheltä opaskoira (saksanpaimenkoira). Mies, joka oli sokeutensa lisäksi kuulovammainen, oli aamulla varhain lenkittämässä koiraansa ja huomasi yhtäkkiä, että talutushihnan päässä ei ollutkaan enää ketään, vaan joku oli irroittanut talutushihnan kaulapannasta ja vienyt koiran mennessään. Hätä oli suuri ja muutaman päivän kuluttua selvisikin, että eräs 58 vuotias mieshenkilö oli ottanut koiran, se löydettiin yleisövihjeiden perusteella lähitienoolta hänen kotoaan hyvävointisena. Tämä mies levitti huhuja, että oli ottanut koiran pelastaakseen sen,  koska sitä muka pidettiin huonosti.


Eläinlääkärissä

Hampurin eläinsuojeluyhdistys päätti tutkia tapauksen ja kävivät kylässä tämän sokean miehen kotona. Siellä he totesivat, että koiran ja omistajan suhde on lämmin ja läheinen, ei siis mitään moitittavaa. Lisäksi koira vietiin eläinklinikalle tutkimuksiin. Eläinlääkäri totesi koiran terveeksi ja hyvinvoivaksi. Lisäksi otettiin rangasta ja lonkista rtg-kuvat ja niissä todettiin keskiasteinen lonkkavika, jolle ei sinänsä mitään voi ja vanhemmiten koira saattaa saadakin ongelmia. Eläinlääkäri määräsi siihen vaivaan niveltä vahvistavia lääkkeitä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.


Wupen uusin ystävä



Wuppe tutustui lenkillään tällaiseen kivannäköiseen ja muutenkin mukavaan tyttökoiraan. Tutustuminen tapahtui koirille perinteisellä tavalla eli ensin katsotaan syvälle silmiin ja sitten käydään nuuskimalla tarkistamassa "henkilötiedot".
Tämän koiran taluttaja kertoi, että koiran oli myynyt hänen tyttärelleen joku puolalainen mies welsh corgina eli sen piti olla puhdasrotuinen walesinpaimenkoira. Tulos oli sitten tämännäköinen. Kuulemma kaikin puolin mukava koira, vaikkei ihan gorki olekaan.Tytär oli pettynyt alkuun, koska koirasta oli maksanut aika suuren summan, mutta kun myyjää ei enää mistään tavoitettu, niin antoivat asian olla. Pääasia, että koira on terve ja reipas ja nättikin.




*****





tiistai 4. helmikuuta 2014

Kiire, kiire...

Kuten otsikkokin kertoo, niin kiirettä on pitänyt. Nyt kun taas näen uusilla laseillani, niin on löytynyt ihan hirveän paljon tekemistä. Kirjoja olen lukenut, hylännyt ja uutta aloittanut. Myös Wupelle aloin kutomaan villapaitaa, koska oli männä viikolla kauhean kylmää. No, puseron kohtalo on sama kuin aloittamani kirjojen eli on kudottu, on purettu ja taas kudottu. Mitään en siis ole aikaiseksi saanut, vaikka koko ajan olen jotain tehnyt.
Aloin myös käyttämään  iPadiä eli tablettiakin vasta nyt, vaikka kaapissa se on majaillut jo lähes vuoden. Ja tietenkin koukuttauduin oitis tietokilpaan nimeltä Quizduell.
Eli lyhyesti sanoen, olen nauttinut suunnattomasti siitä, että taas näen yhtä hyvin kuin ennen vanhaan.


Puistossa on jo keväistä, ei luntakaan enää!

Wuppe ihana on on paikkansa löytänyt. Ihan viime päivinä olen saanut sen vaikutelman, että on entistäkin rennompi ja luottavaisempi. Alunperin luulin aikuisen koiran sopeutuvan uuteen perheeseen täysin jo yhdessä kuukaudessa, mutta nyt olen tajunnut, että prosessi on paljon pidempi, sanoisinko, että vasta 4-6 kuukauden kuluttua koira on oikeasti kotona uudessa kodissaan. Ihan pienenpieniä muutoksia Wupessa olen huomannut ihan tähän päivään asti, sellaista hienosäätöä olemisessa. Pentukoira tietenkin sopeutuu nopeasti, sillähän ei ole tietoista menneisyyttä juuri lainkaan.


Kukas tuolta tulee?

Nyt kun on taas ollut lämpöisempää eli nollan kahta puolta, niin Wuppe on saanut kävellä pitempiä lenkkejä. Wupella on myös nykyään jo omia toiveita lenkkien suunnan ja pituuden mukaan. Alkuaikoinahan Wupi ei osoittanut mitään oma-aloitteisuutta, mutta nyt sälli jo tietää, missä on ne parhaat tekstiviestit, joita täytyy käydä kommentoimassa. Jos sää vain sallii, niin Wupen toiveita noudatetaan, onneksi ei ole niin itsepäinen kuin Vili oli. Vilin kanssa ei kompromissiä löytynyt koskaan, Wupen kanssa se sujuu hienosti. 
Puistossa Wupi tapaa joitakin mukavia kaverikoiria, kuten Paulchen, jonka kanssa leikki sujuu rattoisasti, vaikka sekin on uros. Joitakin häijyjä, isoja koiria olemme myös tavanneet, eräätkin, dalmatialainen ja berninpaimenkoira ovat tuskin pideltävissä ja niitten omistajat antavat niiden juosta jopa vapaina, ottavat kyllä kiinni, kun huomaavat toisia koiria lähistöllä. Pelottavalta tuntuu, jos tuo kiinniotto ei jostain syystä onnistuisikaan...


Sehän on mun kamuni Paulchen

Olen vasta nyt kaikkien koiravuosieni jälkeen tajunnut, että on ihan turhaa, joskin kaunista, ostaa koiralle hienoja ja jopa kalliita petejä. Aikaisemmat isot koirani omistivat korkeintaan yhden patjan tai peiton, makoilivat missä itse halusivat. Nyt näiden pienten koirien, Vilin ja Wupen kanssa olen sortunut ihan liian moniin petikauppoihin. Osa oitis huonoksi havaittuja, osa koiralle kelvanneita, mutta itse en ole kaikista tykännyt.
Jos olisin ymmärtänyt, niin olisin ostanut tai vanhoista varastoistani antanut koirille huopia, täkkejä tai mattoja makuualustoiksi. Niistä koira saa petaamalla haluamansa mallisen pedin, sellainen on helppo pudistaa roskista ja sellaisen voi pestä pesukoneessa. Wuppe makaa mielellään takkien päällä eli sellainenkin sopii pienelle koiralle pediksi.


Pitkän lenkin jälkeen on hyvä levähtää

Wuppe rakastaa tiikeriään ihan valtavasti. Jopa tunnistaa, kun kysyn "missä tikru on". Siivotessa siirrän Wupen pehmolelut takaisin lelukoppaan ja Wuppe kantaa ne takaisin. Makuuhuoneeseen Wupi ei "kavereitaan" tuo, ne kuuluvat olohuoneeseen, Wupen mielestä siis.
Vahtimisvietti Wupella on edelleen aika vahva. Jos on tiedossa kyläilijöitä, korjaan kaikki Wupen lelut ja herkut pois, ettei tule konflikteja vieraiden kanssa. Näin oman perheen kesken ei sen sijaan ole ongelmia.


Leivänkanttia kaluamassa

Wuppe ei ole ollut erityisen kiinnostunut luista eikä purutikuista. Tuli isoja summia maksettua ihan turhaan, kun yritin löytää Wupelle jotain mieleistä ja samalla terveellistä.
Sitten luin joltain koirafoorumilta, että kuivatettu leipä on monen koiran mielestä sitä kaikkein parasta herkkua, "ihan tyhmää maksaa kalleista kaupan herkkutikuista".
Niinpä leikkasin oman leipäni (kurpitsansiemenleipä/Lidl) kantit kapeiksi ja kuivatin ne. Wuppe tykkää niistä, nakertelee silpuksi, tuskin syö niitä kuitenkaan. Se nakertaminen ja ajankulu ovatkin ne tärkeimmät asiat purutikuissa. Onneksi Wuppe ei reagoi viljoihin mitenkään, vaikka niitä muuten vältänkin antamasta.


Ikkunalaudalla on vaihteeksi ihan kiva olla.

Muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että osaisin nauttia elämästä Wupen kanssa. Wupi ei oireile mitenkään, ei kutia, ei silmät vuoda ja korvat ovat puhtaat. Niin herkästi sitä unohtaa kaiken hyvän ja pitää sitä itsestäänselvyytenä. Vilin kanssa oli jokainen päivä täynnä pelkoa pahemmasta, jatkuvaa epävarmuutta, tarkkailemista ja sitten kuitenkin onnentunnetta, kun kaikki sujui hyvin.

Wuppe pitäisi nyt helmikuun aikana viedä hammaskiven poistoon, mutta minulla on pelko siitä, että jotain menee pieleen, että menetän Wupin. Olen siirtänyt ajanvarauksen tekemistä jo joulusta lähtien, enkä ole vieläkään sitä saanut aikaiseksi. Olen valinnut muutaman kelvollisen tuntuista eläinlääkäriä lähiseudulta, joista pitäisi vielä päättää, kenelle menisimme. Meidän "oma" ell valitettavasti ei omista vastaanotollaan inhalaationarkoosilaitteita, ja siksi emme mene hänen vastaanotolleen.




 Katso koiraasi silmiin, ethän voi väittää, että eläimillä ei ole sielua?
Sieh deinem Hund in die Augen und versuche zu sagen, dass Tiere keine Seele haben.
(Victor Hugo)