Nyt ollaan takaisin siellä, missä lupasimme ollakin juuri tänä päivänä.
Wupen blogissa.
Kirjoittaminen on edelleenkin vaikeaa, oikein joutuu silmiä siristelemään ja otsaa kurtustamaan, jotta saa selkoa kirjaimista. Tulee tehtyä kirotusvirheitä jatkuvasti ja on aika hidasta tää koko touhu. Vaan minnekä sitä olisi kiirekään?
Mutta oikein hauskaa tämä kirjoittaminen ei ole, kuten aikaisemmin niin tykkäsin tästä, mutta nyt se on niin hidasta ja työlästä. Tabletin ja kännykän kanssa on helppoa, mutta tietokone on muuttunut hankalaksi. voisikohan sitä oppia ja onko se ylipäätänsä mahdollistakaan päivittää blogia noiden muiden vempeleiden kautta?
Syyskuun alkupuolella olin sovitusti silmäleikkauksessa. Nyt siitä on reilut 3 viikkoa kulunut. Kuinka olenkaan tyytyväinen, että menin sinne! Olin kahden vaiheilla, mennäkö vai ei, mutta päädyin sitten lopulta siihen, että on pakko antaa operoida silmä. Jos nimittäin haluan nähdä vielä tulevaisuudessa.
Asentohoito on läpikäyty, kaasu silmästä on haihtunut ja samoin se sankka "hyttyspilvi", joka lenteli aikansa riesanani. Nyt näen hyvin, paitsi kirjaimet ja kasvot ovat edelleen jonkin verran rutussa, mutta kuitenkin vähemmän kuin ennen operaatiota. Lopullista näkökykyä ei vielä voi päätellä. Lokakuun lopulla on seuraava silmälääkärireissu ja joulukuussa sairaalassa tilanteen tarkastelu.
Operaatiossa oli vähällä käydä köpelösti. Lääkäri oli ennalta jo määrännyt minulle rauhoittavan (Dormicum 7,5mg) tabletin, koska operaation kesto oli niin pitkä eli yli tunnin. Olin kahden vaiheilla, otanko sen tabletin kokonaan vai puolitanko sen. En ole koskaan ottanut vastaavanlaista pilleriä, joten pelkäsin liiallista vaikutusta. No, sitten päätin olla tekemättä omia päätelmiäni (joista minua aina silloin tällöin moititaan "
luuletko olevasi lääkäri"...) ja otin koko tabletin.
Muistan vielä ne puudutuspiikit silmääni, mutta varsinaisen operaation alkamisesta minulla ei ole mitään muistikuvaa. Sitten jossain vaiheessa heräsin (
huomenta vaan) ja liikuin! Lääkäri pelästyi ja karjahti. Onneksi eivät instrumentit sillä hetkellä olleet silmässäni, enpä olisi tässä nyt tätä kirjoittamassa...
Sanoin ensitöikseni, että "
minulla ei ole ajantajua ollenkaan", lääkäri siihen, että "
reilu tunti on mennyt ja kohta ollaan valmiita". Sitten torkahdin kevyeen uneen uudestaan ja älysin olla liikkumatta, kun virkosin kokonaan.
Tuo naislääkäri (= ylilääkäri) pyysi seuraavissa tapaamisissa pariin kertaan anteeksi, että oli sillä lailla "huutanut" minulle. Samoin olisi minun pitänyt pyytää anteeksi sitä, että nukahdin/heräsin/liikuin...
Olin osastohoidossa 4 päivää, huonetoveri oli mukava, itseäni reilusti vanhempi naishenkilö. Pirteä ja nuorekas, ollapa itsekin sellainen.
Hoito ja koko oleskelu oli siellä laadukasta ja kaikin puolin oli tunne, että olen hyvissä käsissä. Tietääkseni tämä oli ainakin näillä seuduilla ainoa vastaavia silmäoperaatioita tekevä sairaala, jossa ne tehdään vain osastohoidon ohella eikä päiväsairaala-periaatteella. Omavastuu koko jutusta oli 40 euroa.
Ainoa moka oli se, että kukaan ei kysynyt, mitä haluan syödä ja kun kysyin itse, että saisinko vegetaariset ateriat, niin kehoitettiin "kysymään huomenaamulla uudestaan" ja tämän vastauksen sain useamman kerran. Lopputulos oli, että näiden neljän päivän aikana ehdin saada yhden ainoan päivän vegetaariset ruuat. Tyytyväisyyskyselykaavakkeessa mainitsin tästä asiasta, se olikin ainoa moitteen aihe.
Tässä pari syyskuista kuvaa siirtolapuutarhasta
täältä Wupen lenkkimaastoalueelta.
Tässäpä sitten tarina siitä, että ei kaikki aina ole sitä, miltä näyttää. Onneksi.
Tämä koira on peräisin täkäläiseltä koiratarhalta ja sen nykyinen isäntä on yksin asuva vanhempi herra.
Tältä koiralta oli omistaja kuollut ja siksi se joutui kodittomaksi, koirallakin jo ikää aika paljon. Koiran nimeä en tiedä/muista, mutta nämä em. seikat kuulin kerran linja-autossa, kun koira ja isäntänsä olivat kuuloetäisyydellä.
He asuvat tässä lähellä ja koira kulkee yleensä vapaana. Meillä on ollut sellainen käsitys, että tuo koira on hiukan ärhäkkä ja yleensä suorastaan syöksyy Wuppea kohti ja isäntää ei näy mailla halmeilla, joten aina varmuuden vuoksi on nostettu Wuppe syliin. Juuri tuollainen koira on nimittäin purrut Wuppe silloin pari vuotta sitten.
Nyt kuitenkin tuli koiran isäntäkin, eikä pelkkä koira, lähietäisyydelle ja kuinka ollakaan, saimme todeta, että tuo koira onkin ihan mukava ja kiltti. Erittäin hyvin tulivat pojat toimeen.
Tämä oli sellainen mukava ylläri.
Tulipa tässä nyt blogattua oikein tarmokkaasti. Ties vaikka taas innostuisin, ainakin sitten, kun näkö jossain vaiheessa paranee ja ehkä jopa uudet rillitkin saan hankittua. Toistaiseksi ei ole vielä uusien lasien aika...
Nyt onkin aika vetää nuttu silmille ja ottaa ns. kauneusunet.
Ties vaikka söötti tyttökoira tulisi seuraavalla lenkuralla vastaan...
