maanantai 23. helmikuuta 2015

Menneitä muistellen osa 4/5


Edellinen osa löytyy täältä.



Olin osastolla kuin kotonani. Ainakin melkein.
Olin luultavasti ainoa iso lapsi sillä osastolla ja siksi kai hoitajat kävivät usein juttelemassa kanssani.  Muistan muutaman oikein mukavan hoitajan ja sitten yhden, joka oli hiukan koppava ja aina antoi päivittäisen injektioni kuin tikkaa tauluun, sattui joka kerta ihan hirveästi. Kaikki muut osasivat piikittää satuttamatta, mutta tämä yksi ei. Se kaikkein mukavin hoitaja oli ainoa, jonka nimi jäi mieleen.
Siihen aikaan hoitajilla piti olla hilkka päässä. Se oli myöhemmin esteenä sille, etten pyrkinyt sairaanhoitokouluun ennen kuin tuo pakollinen hilkka poistui käytöstä.


Silloisia hoitajia hilkkoineen.
Kuva Helsingin Lastenlinnasta.

Iltavuorossa oli aina kaksi hoitajaa ja kun he olivat huonekierroksilla laittamassa niitä pikkulapsia yöpuulle, niin minäpä kipaisin kansliaan. Siellä luin potilaskansioita. Niistä sain selville, että viereisen huoneen pikkulapset olivat lastenkodista ja että sairastivat punatautia.
Luin lasten kotioloista, surkeista olosuhteista, vaikeasta elämästä, joka oli johtanut huostaanottoon tai muusta syystä lapsi oli päätynyt lastenkotiin. Myötäelin näiden lasten kohtaloita täysin rinnoin.
Ja sitten kiireenvilkkaa pois kansliasta, ennenkuin hoitajat tulivat takaisin. Seuraavana iltana tutustuminen kanslian aarteisiin jatkui...
Kertaakaan minua ei yllätetty teosta. Eikä kanslian puhelinkaan pärähtänyt kertaakaan soimaan. Jo siitä huomaa sen ajan erilaisuuden tähän päivään.

Muutaman kerran sain lyhyeksi ajaksi huonetoverin. Hatarasti muistelen, että joku vanhempi nainen olisi ollut huonetoverinani joitakin päiviä, muisto on sen verran olematon, etten tosiaan muista sen enempää hänestä. Ensimmäinen, jonka muistan hyvin, oli minua hiukan nuorempi tyttö, joka viipyi vain yhden yön. Toinen oli noin 3 vuotias Mari-tyttö, joka viipyi muistaakseni viikon verran. Hän ei sairastanut mitään tautia, vaan hänet oli tuotu sairaalaan kastelun takia. Perheeseen oli syntynyt vauva ja tämä tyttö aloitti kastelemaan. Oli ilmeisesti suurikin ongelma vanhemmilleen, kun piti tyttö oikein sairaalaan toimittaa. Tämän tytön kanssa oli mukava olla huonetoverina, kiva, hyväntuulinen, pellavapäinen tyttö. En tiedä, lähtikö hän "parantuneena" takaisin kotiin vai muualle "sairastamaan" tai jopa lastenkotiin... Marista jäi mieleen, kun leikin hänen kanssaan ja otin hänet syliini, niin Mari sanoi, että sun kätes haisevat. Siitäpä jäi ikuinen muistikuva, koin jonkinlaista kompleksiakin siitä, että muka käteni haisisivat.

Nämä seuraavat kolme kuvaa ovat ainoat minusta otetut sairaalassaoloaikanani. Ulkoillessa kuvasin muutaman kuvan verran vanhempiani. Silloin ei kuvia otettu kuin "vakaasta harkinnasta", filmirulla ja kehitys maksoivat maltaita. Harmillisesti näissä kuvissa näkyy se, että kamera ei ollut tiiviisti kiinni, vaan filmi pääsi valottumaan.


Sairaalani ulko-ovella.

Sisäänkäynti nykyään


Koin osastolla olemiseni hyvin vapaaksi. Oleskeluhuoneessa ei koskaan ollut ketään, ihan yksikseni sain lueskella lehtiä ja lainakirjoja sekä seurata undulaatteja häkissään.
En tiedä, montako potilashuonetta siellä oli enkä myöskään potilaspaikkojen määrää. Tartuntatautien osastolla oli täysin luonnollista se, että oleskeluhuoneessa, ns. päiväsalissa ei koskaan ollut ketään. Potilaiden tuli pysyä huoneissaan tartuntavaaran takia ja kai nuo tarrttuvat taudit olivat enimmäkseen sen verran rankkoja, ettei sängystä nouseminen tullut kysymykseenkään.
Olin siis ainoa vapaana juoksenteleva potilas sillä osastolla. Aina tilaisuuden tullen, mutta vain iltaisin, livahdin kansliaan tutkimaan, josko löytyisi jotain mielenkiintoista. Kaikki siellä kansliassa kiehtoi minua suuresti!

Pikkulapsille annettiin iltaisin mannavelliä ja sitä minäkin pyysin iltasella osaston keittiöstä, joskus parikin mukillista. Ah, maistuipa se hyvälle!
Silloin ei ollut televisioita juuri missään, ei ainakaan sairaalassa (eikä meillä kotonakaan vielä). Lukeminen ja kirjoittaminen olivat ne ajankulut iltasella. Kyllä se aika oli niin erilaista kuin nykyään! Mukava asia oli kerran viikossa kylpeminen. Ammeessa sain lillua niin kauan kuin halusin.

Huhtikuun lopulla, pari päivää ennen vappua sain vihdoinkin luvan mennä istumaan parvekkeelle, varjoisaan paikkaan. Painoni nousi huimaa vauhtia, koko aikana sain 10 lisäkiloa. Sairaalaan joutuessani painoin 50 kg ja kotiin päästessä 59-60 kg. Siltikin olin silloisten 170 sentin pituisena edelleenkin hoikka tyttö.


Isän kanssa sairaalan puutarhassa kirsikkapuun juurella.


Toukokuun kohokohta oli, kun vanhempi veljistäni avioitui. En saanut osallistua vihkiäisiin ja niinpä morsiuspari tuli kermakakkuineen luokseni sairaalaan. Se oli jotain aivan ainutlaatuista! Oman veljen häät!

Sitten sain luvan ulkoiluun, mutta vain jommankumman vanhempani kanssa sairaala-alueella. Koko toukokuun jatkettiin sitten näitä ulkoiluja, enimmäkseen kahdestaan äitini kanssa. Illat olivat jo valoisia ja kauniita, lämpimästi täytyi kuitenkin pukeutua. Aamutakkini alla oli aina extrakerros sään vaatimia lisävaatteita. Siviilivaatteita en saanut pukea päälleni, sairaalanvaatteilla oli pärjättävä. Olin aikamoinen ilmestys, tukkakin oli kasvanut ja olin hyvin kalpea.


Äidin kanssa poseerasin myös.

Sitten vihdoin 10.6. sain luvan mennä ensi kertaa kotiin viikonloppulomalle! Omat vaatteet ylle ja kotiin! Asuimme sairaalan läheisyydessä, kesti 10 minuuttia "juosta" kotiin. Siitä lähtien vietin kaikki viikonloput kotona, aina uloskirjoitukseen, 29. heinäkuuta, saakka.
Heti viikkoa myöhemmin sain lisäksi luvan mennä aina iltapäivisin kotona käymään. Lupa lähteä oli päivittäisen kuumeenmittauksen jälkeen, joka tapahtui klo 13-14 välillä. Minulle tuotiin kuumemittari huoneeseen ja koska olin jo iso tyttö, mittaaminen jätettiin huolekseni. Oli lupa jättää mittari sitten mittaamisen jälkeen pöydälle ja lähteä kotilomalle.

Mitäs luulette, maltoinko pitää mittaria ne määrätyt 10 minuuttia kainalossani? Ehei, en millään malttanut sitä 10 minuuttista, vaan minulla oli kiire päästä lähtemään. Oli pakko keksiä jotain. En tuntenut itseäni kuumeiseksi, joten päätin pitää mittaria kuumavesihanan alla tai jos lämpöpatteri oli lämmin, niin siinä sitten, kunnes se lämpötila nousi sopivasti jonnekin 36,5 tienoille. Sitten mittari pöydälle ja menoksi! Tämä toimi hyvin. Ainakin enimmäkseen.
En tajunnut, että joissakin tapauksissa se lämpö saattaa vielä nousta, jos mittarin kärki on liian kuuma. Muutaman kerran tapahtui, että kun tulin illalla osastolle (oli määrä tulla klo 19 mennessä), oli hoitaja kiihtyneenä vastassa, että kuinka olin  kuumeisena ollenkaan lähtenyt päivälomalle! Sitten lämpö mitattiin uudemman kerran ja oli tietenkin ihan normaali. Vähitellen tulin viisaammaksi mittarin lämmittämisen suhteen.

Näinä viimeisinä kolmena kuukautena otettiin selkäydinnäyte 3 kertaa/kk. Verikokeita otettiin huhtikuusta lähtien vain kerran kuussa. Erityisesti seurattiin leukosyyttien määrä. Sairaalaan joutuessani niitä oli 13200, viimeistä edellisessä näytteessä ne olivat 5600. En tiedä, ovatko nämä veriarvot vertailukelpoisia tämän päivän laboratoriokokeitten kanssa, ehkä mittausmenetelmät ovat muuttuneet. Heinäkuun lopulla eräs hoitaja, muistaakseni juuri hän, joka ei osannut kivutta antaa injektioita, sanoi minulle, että seuraavan labrakokeen jälkeen minut todennäköisesti uloskirjoitetaan. Siitäpä ilo syntyi! Olin niin onnellinen!

Kuinkas kävikään. Verinäyte otettiin ja leukosyyttejä olikin yllättäen 7200! Päivittäisellä kierrollaan lääkäri ei puhunut mitään uloskirjoituksesta! Aloin heti itkemään rajusti, olin aivan lohduton, itkusta ei tullut loppua ollenkaan. Hoitajat kertoivat kierron jälkeen lääkärille, että minulle oli epäviisaasti jo vihjaistu kotiinpääsystä ja siitä johtui se lohduton itku. Lääkäri päätti sen kuultuaan sitten kuitenkin uloskirjoittaa minut! Jihhuu, kotiin! Sopivasti melkein syntymäpäiväkseni! 14v! Ja vielä kokonainen kuukausi koulun alkuun!

Ehtona oli, että elokuun 8. päivä tulen ainakin yhden kerran vielä lumbaalipunktioon osastolle. Se näyte oli täydellisen hyvä.
Sen jälkeen jouduin vielä yhden kerran lokakuun 26. päivä punktioitavaksi "omasta tahdostani" tai oikeastaan oli pakko. Sain nimittäin yllättäen kovan päänsäryn ja pelkäsin, että nyt sairaus puhkeaa uudestaan. Oli pakko mennä otattamaan se punktio. Pakkasin kassiin tärkeimmät tavarani, olin varma, että joudun heti jäämään sairaalaan. Onnekseni kaikki oli hyvin ja päänsärkykin häipyi sen sileän tien!

 jatkuu...



4 kommenttia:

Marja-Leena kirjoitti...

Jos nykyään yrittäisi mennä nuuskimaan muiden potilaskansioita, niin melko hätäseen voisi jäädä kiinni. Ai, mitä kuumemittarilla leikittelyä. Voi sinun kanssasi:) Sait sentään osallistua veljesi häihin ikään kuin yksityisvieraana. Terkut Ossilasta!

Aatu Hauva kirjoitti...

Villiä touhua oli siihen aikaan sairaalassa, ei onnistuisi nykyään. Lapsi, isokin on lapsi sairaalassakin. Ellei tekemistä järjestetä, lapsi kyllä keksii itse ajankulunsa ja jännityksen.

Hanne kirjoitti...

Niinpä, lapsi on luonnostaan utelias ja vaikka tietää, että ei saisi, mutta kun uteliaisuus voittaa. Minäkin, hiljainen, rauhallinen ja kiltti lapsi, keksin kaikenlaista. Ihan normaalielämässäkin, kotona, sain paljon kaikenlaista aikaan, jota minulta ei olisi odotettu ollenkaan. Ossilaan terveisiä, eilen sadetta ja pilvistä, tänään osittain aurinkoista!

Hanne kirjoitti...

Näin on, lapset ovat kekseliäitä. Ja aikuisen näkökulmasta arvaamattomia.
Veljeni ollessaan noin 10 vuotias, oli jonkun munuaisjutun takia sairaalassa ja kiellettiin juomasta mitään. Hänpä meni vessaan, laittoi oven lukkoon ja joi vettä hanasta. Mieheni oli myös samanikäisenä sairaalassa, vuodepotilaana ja koska ei tykännyt sipulinpaloista lihapullassa, ampui ne kaikki veitsenkärjellä potilashuoneensa kattoon, jonne jäi rasvaläikät ja osa sipulinpaloistakin.