torstai 19. helmikuuta 2015

Menneitä muistellen osa 2/5


Aikaisempi "Menneitä muistellen" löytyy täältä.


Huivi oli muotia.

Ollessani 13 vuotias jouduin viettämään pitkän ajan sairaalassa ja nyt vanhempana sitä kokemusta hauskoine ja vähemmän hauskoine tapahtumineen muistelen. Se aika, 7 kk sairaalassa, oli silloin koko elämä, mitään muuta elämää ei ollut, ei koulua, ei huveja, ei kavereita eikä sitä arkea, jota muut sairaalan ulkopuolella elivät.  Sairaalassa oleminen on niin kokonaisvaltaista, se on sillä hetkellä kaikki.
Nyt vasta aikuisena, monta vuosikymmentä myöhemmin, ensi kertaa tarkastelen tuota sairaala-aikaa aikuisen ihmisen näkökulmasta. Tähän asti se oli vain kaukainen lapsuusmuisto, joka kulki aina mukanani, kuin osa minua. Niinhän se olikin. Ikinä en muista kenenkään kysyneen siitä ajasta mitään. Taitaa olla yleisestikin niin, ettei kenenkään sairaskertomukset jaksa muita kiinnostaa. Paitsi ehkä ammatillisessa mielessä.

Hyppelen nyt asiasta toiseen, saattaa olla ajottain sekavan tuntuista, mutta muulla tavalla en saa mitään aikaiseksi. Kuvia ei juuri ole, koska siihen aikaan kuvaaminen oli lähinnä sitä, että ulkona aurinkoisella säällä otettiin kuvia. Ei sisätiloissa eikä varsinkaan talvella. Laatikkokameroissa harvoin oli salamavaloa.


Samana vuonna purjeveneilemässä.

Olin siis 13 vuotias, perusterve tyttö. Kävin yhteiskoulun kolmatta luokkaa. Marraskuun loppupuolella muistelen kärsineeni päänsärystä, siitä kuitenkaan sen enempiä kenellekään mainitsematta. Olin juuri innostunut kutomaan, työn alla oli vaaleanvihreä villapaita itselleni, se ei kuitenkaan koskaan tullut valmiiksi, monestakin syystä. Muistan siinä kutoessa usein ajatelleeni, että "voi  tuota päänsärkyä" ja taas puikot heilumaan. Näin jälkikäteen en ymmärrä, miksi en kertonut siitä päänsärystä kenellekään? Koulua kävin normaalisti ja kaikki muu elämässäni oli hyvin.

Joulukuun 9. päivä järjestettiin koulussani sarjan viimeinen poliorokotustilaisuus ja otin tietenkin siihen osaa, mainitsematta mitään päänsärystäni, en osannut pitää sitä mitenkään merkittävänä asiana. Tuskin siihen olisi edes suhtauduttu vakavasti. Koulua kävin joululoman alkamiseen asti. Muistaakseni.

Joulu läheni ja koin itseni yhä sairaammaksi. Jouluviikolla kerroin päänsärystä äidilleni. Sitten vointini huononikin nopeasti. Joulukuun 22. päivä äitini soitti sille lastenlääkärille, jonka luona kävin aina, jos jotain ilmeni. Lääkäri ei "ehtinyt" tulemaan kotikäynnille, vaan sanoi, että tuontapaista on liikkeellä, kyllä se siitä ohi menee ja määräsi penisilliiniä haettavaksi apteekista.
Siinä vaiheessa olin jo vuodepotilas kotonani, kuume 39-40 astetta. Vielä muutama päivä jouluun.
Pelottava asia tapahtui siinä maatessani, oikea käsivarteni halvaantui/jäykistyi alkaen sormenpäistä ja se tunne eteni käsivartta ja oikeaa vartalonpuoliskoa pitkin jalkoihin ja sitten vasemmalla puoliskolla tapahtui sama asia, mutta toisin päin, varpaista ylöspäin. Sen jälkeen se halvauksen tuntuinen tila nopeasti hävisi. Olin liian voipunut mainitakseni siitä mitään kenellekään.
Aattoiltana viimeinen muistikuvani oli, kun vanhin veljeni kihlattunsa kanssa kävi meillä tuomassa joululahjoja, ihan viimeiseksi muistan käyneeni vessassa yöllä kello puoli yksi. Seuraaavaksi heräsin sairaalassa.


Alkuperäistä tekstiä lastenlääkäriltäni.


Joulupäivän iltana pyydettiin lastenlääkäri paikalle ja hän tulikin, kirjoittin suosituksen/lähetteen sairaalahoitoon ja anivarhain tapaninpäivänä minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Näistä tapahtumista en muista mitään. Luulin kaikki nämä vuodet heränneeni tajuttomuudesta heti seuraavana päivänä. Sairaaladokumenteista kuitenkin selvisi, että olin vuodenvaihteeseen asti tajuton!







Muistan sen heräämisen hetken, kuin se olisi juuri eilen tapahtunut. Sairaanhoitaja seisoi vuoteeni vieressä, tarkasteli telineessä olevaa tippapulloa, ulkona oli valoisaa, varis istui ikkunan ulkopuolella olevan parvekkeen kaiteella, lunta oli ikkunalaudalla, huoneen katto ja seinät olivat haalean vaaleanvihertäviä. Tiesin heti, että olen sairaalassa, kysyin hoitajalta, mitä kello on. Sanoi sen olevan puoli yksi. Sitten aloin laskemaan sormiani. Sormi kerrallaan laskin yksi, kaksi ,kolme, neljä, viisi. Ja taas uudestaan. Monta kertaa. Kuin pakkomielle.

Luulin olleeni siitä päivästä alkaen ns. kärryillä tapahtumista. Tosiasiassa tajuttomuudesta heräämiseni jälkeen minulla ei ole ainuttakaan muistikuvaa seuraavien 6 viikon ajalta, ne viikot ovat kuin poispyyhityt.

Pääasiassa äitini kävi vierailulla luonani. Näitä vierailuja tuli tulevaisuudessa tapahtumaan 7 kuukauden ajan ihan joka ikinen päivä. Äitini tuli aina töittensä jälkeen kaupungin halki kävellen sairaalaan luokseni, koskaan hänellä ei ollut kiire pois, vaikka työpäivänsä päättyi vasta klo 17 ja silloin lauantaikin oli työpäivä klo 13 saakka. Ja sinä ainoana päivänä, jolloin äitini ei voinut tulla vierailulle, tuli isäni. Harvakseltaan kävivät yhdessä, isäni oli matkatöissä, harvoin kotona. Vanhempani jopa muuttivat asumaan lähemmäs sairaalaa, kun selvisi, että selviän ehkä sittenkin hengissä ja sairaalassa olostani tulee todennäköisesti pitkä.


Nestelista


Voinnistani selvisi se, että tilanne on vakava. Vanhemmilleni sanottiin, että selviytyminen hengissä on noin 50/50 ja selviytyminen fyysisesti terveenä sangen epävarmaa. Tämän kuultuaan äitini otti sairaalan portaikossa olevasta koristenokkosesta pistokkaan ja laittoi sen kotona multaan. Jos nokkonen alkaisi kasvamaan, niin minä selviän hengissä ja jotakuinkin terveenä. Nokkonen tekaisi kuin tekaisikin itselleen juuret, vaikka oli talvi ja lähti hyvin kasvamaan. Ja minä loppujen lopuksi paranin saamatta sen suurempia pysyviä haittoja, mutta siihen tuli kulumaan vielä monen monta kuukautta. 


Värinokkonen

Ensi alkuun olin tietenkin täydellisesti vuodepotilas. Ensimmäinen muistikuvani niiden täysin tyhjien viikkojen jälkeen oli, kuinka minua vietiin röntgeniin kuvattavaksi ja siksi piti nousta sängystä pystyyn, niin en kyennyt siihen. Tasapaino oli täysin kadoksissa ja kantapäihin sattui tosi kovasti, kun minua pideltiin tuettuna seisomassa. Silloin lie ollut helmikuun alku.
Niiden muistamattomien viikkojen aikana otettiin parin viikon ajan ensin päivittäin, sitten toiset pari viikkoa joka toinen päivä lumbaalipunktio eli selkäydinnäyte. Ihan hyvä, että en tiedä mitään noista tiheistä tutkimuksista! Helmikuun alusta niitä otettiin 4 päivän välein, myöhemmin 1-2 kertaa viikossa. Koko sairaalaoloaikana kaikkiaan yli 40 kertaa ja kotiutumisen jälkeenkin vielä 2 kertaa.




Sitten koitti aika, jolloin sain alkaa harjoittelemaan uudestaan kävelemistä ja jalkeilla olemista. Se alkoi nopeasti sujumaan ja siitä alkoi tavallaan se kivampi ajanjakso sairaalassa. Tosin selkäydinpunktioita otettiin tavantakaa, mutta se olikin lähes se ainoa kurja juttu.

Aikaisemmat "Lapsuusmuistot" löytyvät täältä

jatkuu...



16 kommenttia:

Liinukka kirjoitti...

Onpas siinä kokemusta kerrakseen ! 7 kk on todella pitkä aika pois kotoa lapsena ja aikuisellekin sairaalassa. On muuten noissa vanhemmissa kuvissa niin paljon tunnelmaa verrattuna nykyajan tusinatuotantoon.

Iivari kirjoitti...

Iivarin äet :

Ompa ollu rankka taati ja kokemus tuo. Kiinnitti huomijota tuo lääkitys tuossa yhessä paperissa. Tuo missä sanotaan että potilas levoton, lääkkeenä Largactil. Meleko tujulla ropilla on siiheaekaan liäkitty lasta! Mielenkiinnolla ootan jatkoo tuoho saeraskertomukseen.
Pitkä on aeka lapselle 7kk olla saeraalassa. Ja niinku Liinukka tuossa jo sano ni nuo kuvat nuilta ajoelta on kyllä jotennii semmosija tunnelmallisempija :) Eekähän siihe aekaa otettu kuvija ku tosj harvon. Ihteenj naarattaa kahtoo omija kuvijjaan niiltä
aejjoelta :D Ne vuatteettii... :D

Hanne kirjoitti...

Laitoin tuon pätkän ihan tarkoituksella esille sitä sen enempää kommentoimatta. Ajattelin odottaa, kiinnittääkö joku siihen huomion.
Oli minulle uusi asia tietää, että olen saanut "larkkua"! Se oli siihen aikaan kai se ensimmäinen psyykeen lääke, vasta kehitelty, ihan uusi, sinänsä siunaus sen ajan psykiatriselle hoidolle.
Luulenpa, että ei sen kummempia vahvasti rauhoittavia lääkkeitä ollutkaan siihen aikaan ja minut piti ilmeisesti saada ehdottomasti rauhalliseksi. Onneksi en muista mitään.

Hanne kirjoitti...

Onnekseni olin jo tuon ikäinen, nuorempi lapsi olisi saattanut kaivata enemmän kotiin. Minä sentään keksin kaikenlaista tekemistä ja ymmärsin enemmän asioita, kuin pikkuinen lapsonen. Nyt jos joutuisi tuoksi ajaksi sairaalaan, olisi se aivan kauhea ajatus.

Nettimartta kirjoitti...

Voi pientä tyttöä! On sulla ollut hirmuinen koettelemus, mutta hienosti selvisit, ja se on pääasia.

Párekin Palvelijatar kirjoitti...

Onpas pienellä tytöllä ollut melkoinen koettelemus! Onneksi sinut saatiin kuntoon ja ilman pelättyjä jälkiseurauksia. Mitenköhän nykyisin samanlainen tilanne hoidettaisi? On menetelmät kehittyneet ja lääkkeet parantuneet joten sairaalassaoloaikakin olisi varmaan lyhyempi.
Mielenkiintoista lukea tarinan jatko.

Kaisun kirjoitti...

.. melkein jo arvaan diagnoosin..

Anne kirjoitti...

Mielenkiintoista! En tunne ketään, kellä olisi vastaavanlaisia kokemuksia. Jännää, että omat muistikuvasi ovat noinkin "mukavat" verrattuna todellisuuteen. Anta ihan uutta perspektiiviä asioihin.

Marja-Leena kirjoitti...

Seitsemn kuukautta sairaalassa on ihan järkyttävän pitkä aika. Ihme, että muistat sen noinkin rauhallisesti. Minä olin aivoverenvuotoni jälkeen vajaat seitsemän viikkoa ja ne olivat elämäni tuskaisimmat viikot. Mutta kait kaikesta selviää, kun on selvitäkseen. Mikä ihme sinulla oikein oli? No, ehkä se käy ilmi joistain kirjoituksistasi sitten. Polio? Aivokalvontulehdus? Aika heviä lääkettä on käytetty. Minullekin annettiin AVH:n jälkeen jotain hermostoa rauhoittavaa lääkettä kuukauden kuuri, jotta estettäisiin mahdollinen epikohtaus. Se, kun vaanii peikkona kaikilla meillä aivoverenvuodon sairastaneilla. No sairauksista huolimatta, mukavaa viikonloppua teille Saksaan Ossilasta.

Hanne kirjoitti...

Kummallista kyllä, en kokenut sitä ollenkaan koettelemuksena. Lapset kai kokevat asiat aivan eri tavalla kuin aikuiset vastaavassa tilanteessa.

Hanne kirjoitti...

Nykyään lienee kehittyneempiä tutkimusmenetelmiä ja uudempia, ehkä parempia lääkkeitä. Avohoitokin on kehittyneempää. Siltikin jokainen tapaus kulkee omia polkujaan...

Hanne kirjoitti...

Hienoa! Arvauksia otetaan vastaan.
Eiköhän se diagnoosikin varmistu jossain vaiheessa, viitteitä siihen on yllin kyllin eikä ole tarkoituskaan mitenkään "salata". :)

Hanne kirjoitti...

Ajattelin tämän aiheen kiinnostavan enemmän ns. kypsempää lukijaa, ilokseni huomaan nuoremmankin polven kiinnostuvan!

Hanne kirjoitti...

Onneksi tuosta omasta 7 kk sairaalareissusta reilut 2 kk ovat kadoksissa, joten "lusittavaksi" jäi vain 5 kk ja sen koin eräänlaisena seikkailuna. Toisin olisi ollut, jos olisi ollut kipuja ja tuskia, onneksi ei ollut!
Tuo sinun tapauksesi on ollut kyllä aika vakava, sinulla on ollut onnea matkassa! Eikä ollenkaan vähän.
Täällä taas palellaan kylmän tuulen kourissa, vaikka asteita on noin +5. Toivottavasti Ossilassa on mukavampi sää!

Aatu Hauva kirjoitti...

Aatun sihteeri:

Rankka sairaalareissu sinulla. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin. Vähän samantyylisiä, joskaan ei yhtä kovia sairaalakokemuksia on itselläkin kahdesta tulirokosta. Varjele, miten isoja ja tylsiä olivat piikit, joilla penisilliini pistettiin kaksi kertaa päivässä, ja itkeä ei saanut (olin eka kerralla 5 ja toisella 9-vuotias).

Kiitos, kun laitoit linkin aikaisempiin muisteloihisi! Osapuilleen samaa ikäluokkaa ollaan. Monia omiakin muistoja tuli siinä lukiessa mieleen, vaikka minun lapsuuteni suoritettiinkin Jyväskylässä. Mukava oli myös tunnistaa paikkoja Turusta, joka on nykyään kahden tyttäreni kotipaikka. Kirjoita lisää, näitä kyllä jaksaa lukea. Tai jos kirjoitat paljon, perusta muistelemiselle oma bloginsa.
Wupelle rapsutuksia!

Hanne kirjoitti...

Varmaan 5 ja 9 vuotiaana sairaalareissu on pahempi kokemus kuin 13 vuotiaana. Suurempi on ikävä kotiin ja vähäisempi ymmärrys sairaalassa olon syyhyn ja toimenpiteisiin. Minäkin olen sairastanut tulirokon lapsena, ilmeisesti lievänä, koska silloin en joutunut sairaalaan.
Hauskaa, jos "hyödyt" näistä jutuista tunnistamaan Turkua paremmin. Turku on sen arvoinen...
Muuten jotakuinkin samanikäisten yleiset muistot ovat samankaltaisia, se on kiva yhdistävä tekijä, ollaan tavallaan samassa veneessä.