keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Nostalgiaa osa I

Tässä muutama päivä sitten minut heitettiin lapsuusmaisemaani, noin niin kuin kuvaannollisesti. "Syypää" oli lapsuudenaikainen kaverini, jonka kanssa asuimme samassa talossa, kävimme samaa lastentarhaa ja kansakoulun 4 luokkaa. Olimme hyviä kavereita ja jos olisimme siirtyneet samaan oppikouluun tai edes asuneet ikämme samassa talossa, niin olisimme varmaan läpi elämän olleet sydänystäviä. Elämä vaan heittelee ihmisiä eri suuntiin ja silloiseen aikaan ei yhteydenpito edes samassa kaupungissa ollut mikään itsestäänselvyys.

No, tämä "syypää" postasi Fb:n sivulleni pari ikivanhaa, pientä kuvaa, joita en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Niistä kuvista löysin itseni ja se tilanne heitti minut syvän nostalgian tilaan.

Näkyykö enää nykyään missään tyttöjä työntämässä nukenvaunuja 
tai pallottelemassa kotitalon seinään?


Minä tuolla kauempana lykin nukenvaunujani.

Voi, kunpa omasta lapsuudestani olisi olemassa videoita! Valokuvia on jonkinverran, joillakin ikäisilläni ei perheessä edes ollut kameraa, meillä sentään oli laatikkokamera. Pääasiassa otettiin tietenkin ulkokuvia, koska salamaa ei ollut. Filmirullat ja kehittäminen maksoivat maltaita, joten kuvien otossa oltiin harkitsevaisia ja säästeliäitä. Itse otettuja kuvia minusta meidän kotitalomme lasten kanssa ei ole ainuttakaan olemassa.
Omat vanhempani olivat molemmat päivisin töissä, joten ei ollut kuvaajaa omasta takaa. Joidenkin lasten äidit tai isät olivat kotona päivisin ja heidän kuva-albumeistaan voisin löytää itsenikin.
Sitten tapahtui paljon myöhemmin pieni katastrofi, kun lapseni pääsi kuva-albumiini käsiksi ja repi osan kuvista ja  piirsi kuulakärkikynällä suttua usean muun kuvan päälle. Ei käy lasta syyttäminen, vaan huolimatonta äitiä. Argh.


Kuvaamossa otettiin kuva minustakin samalla,
kun nuorempi veljistäni kävi rippikuvassa.

Kunpa tietäisin, millainen lapsi olin! Äitini sanoi minun olleen kiltin ja hiljaisen. Veljiltäni, jotka olivat itseäni huomattavasti vanhempia, kyselin tuota samaa, mutta eihän miehistä mitään irti saa, sanoivat vaan, että olin ihan normaali pikkumuksu. Onhan minulla omat muistikuvani itsestäni, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla toisten näkemys.

Minulla on toinenkin lapsuudenystävä, joka oli silloin ihan varhaislapsuudessa se kaikkein rakkain, kunnes tiemme erkanivat 9 vuotiaina, tosin tapasimme sen jälkeenkin aina silloin tällöin. Nyt vanhempana olemme vaihtaneet lapsuusmuistojamme ja meille molemmille oli suuri yllätys, että muistimme paljon aivan eri tilanteita. Hän kertoi minulle tapahtumia, joita en ollenkaan muista. Esim. olin siinä luulossa, että emme koskaan riidelleet ja häneltä sain siihen oikaisun:
"Oltiin jotain 5-vuotiaita ja minä lähdin kerran teiltä ovet paukkuen, siis ovi jäi auki. Kohta tuli postiluukusta lappu, jossa luki: o v ve kinne."

Vuosia sitten kirjoitin lapsuusmuistoni luettavaan muotoon, pääasiassa ihan itselleni, mutta myös lapsilleni. Koin sen yllättävän raskaaksi palata varhaisille vuosille, siis työlääksi. Se muistelu vei mukanaan, aivot joutuivat etsimään muistivarastoista pölyttyneitä, ikivanhoja mappeja ja siinä ohessa syntyi niin valtavasti tunteita, että se kävi ihan työstä. Joillekin kerroinkin siitä muistelemisen rasittavuudesta ja ovat ihmetelleet, mikä siinä voi olla noin raskasta, mieluisaahan sellainen on. Jaa, mieluisaa juu, mutta ei pelkästään. Se siinä kirjalliseen muotoon laittamisessa oli yllättävää, että yhtäkkiä näkee oman lapsuutensa eri valossa, kuin mitä se muistoissa oli. Sen lukee tavallaan ulkopuolisen silmin, kun muistot on läpikäyty ja järjestykseen saatu. Olin yllättynyt siitä, että kuinka monella tavalla melko vaikeita vuosia olinkaan oppikouluaikanani elänyt.


Katso, äiti!

Sitten kaiken syvällisen muistelun ansiosta löysin jostain kaukaa, syvältä, alitajunnastako peräti, yhden muiston, joka oli aivan ainutlaatuinen ja erityisen rakas, se vei ihan "jalat alta". Kuinka se olikin niin syvällä, vaikeasti muistettavissa, olinko piilottanut sen jonnekin sydämen sopukoihin alitajuisesti?
Se muisto oli siitä ainoasta hetkestä koko lapsuuteni aikana, kun noin 8-10 vuotiaana tulin koulusta kotiin ja jo ovea avatessani tunsin nenässäni kahvintuoksun. Äiti oli kotona!
Se oli ainoa kerta, että koulusta palatessani äiti oli kotona, aina muina päivinä tulin tyhjään kotiin. Oliko äitini ruokatunnilla tavallista myöhemmin vai miksi oli kotona, sitä en muista. Tavallista oli, että äidin ruokatunti oli aina ennen kuin ehdin koulusta kotiin. Ruokatuntinsa aikana äitini aina valmisteli minulle välipalan valmiiksi, voiteli leivät, paloitteli savusilakoita, kuori appelsiinin ja laittoi kuoren takaisin kiinni, että pysyi raikkaana, ei ollut elmukelmua siihen aikaan, ainoastaan voipaperia.

Tästä koko tilanteesta en muista mitään muuta kuin sen valtavan onnen tunteen ja kahvintuoksun. En tiedä, söimmekö ehkä jotain yhdessä, lähtikö äiti pian jo taas pois, ei aavistustakaan. Ehkä tästä yhdestä hetkestä kumpuaa se edelleenkin päivieni kohokohta eli päiväkahvin juonti.

Vilin blogissa olen kirjoitellut vanhoista ajoista, lapsuudesta yms. 
joten hiukan toistoa saattaa löytyä. 
Suunnittelen tähän jatkoa, koska tulikin yllättävän pitkä vuodatus. Aiheena vähän tarkemmin tuo  
"Voi herranjestas, minkälainen lapsi oli hän!"




Väri-iloa tähän mustavalkoisten kuvien joukkoon!


8 kommenttia:

Pirjoriitta Lind kirjoitti...

Varhaislapsuudesta asti mukana kulkeneet ystävät ja tuttavat ovat arvokkaita. Minulla on edelleen parhaana ystävättärenä henkilö, johon tutustuin seitsemänvuotiaana. Paljon on elämässä tapahtunut asioita suht samaan aikaan, kuten vanhempiemme kuolemat, kummaltakin kuoli ensin äiti ja sitten vuosien päästä isä. Asuimme lapsuutemme viereisissä kortteleissa Helsingissä keskikaupungilla. Oppikouluikäisinä menimme eri kouluihin, mutta ei se aiheuttanut vieraantumista. Sittemmin olimme pari kertaa samassa työpaikassa. Avioiduimme vuoden välein ja saimme kumpikin yhden lapsen, pojan. Teimme muutaman vuoden ajan kaksin ulkomaanmatkoja pari kolme kertaa vuodessa. Toki oli ns. ruuhkavuosina tapaamisissa välillä paussejakin, mutta koskaan ei yhteys katkennut. Nyt asumme eri kaupungeissa, mutta vain tunnin matkan päässä, ja tapailemme neljä viisi kertaa vuodessa. Ystävyytemme täyttää syyskuussa 61 vuotta!!

HooPee kirjoitti...

Eikös olekin ihanaa, kun on olemassa ihmisiä, jotka me ovat ystäviä ihan melkein vaippaikäisestä lähtien! Minullakin on kirjekaveri noin 11 vuotiaasta lähtien eikä yhteys ole katkennut koskaan, kirjeiden tahti ja pituus on vaihdellut, mutta aina on yhteys ollut kestävää laatua. Nyt kypsässä iässä olemme siirtyneet nykyaikaan eli Fb ja sähköposti ovat kova sana. :) Meidän ystävyytemme on ajallisesti pikkasen lyhyempää, koska olimme jo hiukan vanhempia tutustuessamme toisiimme. Ihkua. ♥

Marja-Leena kirjoitti...

Hauskaa, jos yleensä muistaa noin pitkälle lapsuuteen. Minä en musita esimerkiksi kansakoulun ensimmäisestä luokasta mitään, toisesta sen sijaan on jo hyvät muistikuvat. Sitten taas minulla on yksi muistikuva, kun olen käynyt tervehtimässä kuolevaa ukinisääni ja olen sukupuusta katsonut, että olen ollut hieman alle kolme vuotias. Ukinisäni ei ollut pop, kun hän oli jättänyt aikoinaan vaimonsa toisen naisen tähden ja ottanut eron. No isänäitini kuitenkin vei minut katsomaan isänisänisääni, sen ainoan kerran.

Pitkät ystävyyssuhteet ovat kultaakin kallimpia. Minun vanhin ystävyyssuhteeni on 36 vuotta. Aiemmat, jostain syystä päättyivät. Saksan maalle terveisii, M-L ja Ossi.

Nettimartta kirjoitti...

Vanhat kuvat on täydellisiä. Niissä on tunnetta. Osasko ennen vanhaan ihmiset kuvata paremmin? Kuvaaminen oli kallista ja piti harkita mitä kuvaa ja katsella samalla kuvakulmia ja valoja ja vähän kaikkea.

Liftari kirjoitti...

Voi, ihan samoja olet leikkinyt kuin minäkin. Ihan veit minutkin lapsuuteni teille. kiitos siitä.
Minulla on lapsuuden ystävä, siskokseni häntä sanon sillä niin tiivis on suhteemme. Hänen kanssaan teimme yhtenä kesänä, kamerat mukanamme retken lapsuutemme maisemiin. Kyllä oli jotenkin kouraisevaa, sillä kaikki oli aivan rappiolla. Kadonnut oli se lapsuutemme elävyys ja siisteys, komeudesta puhumattakaan. Lapsuuteni leikkikenttä aivan ummessa, hiekkalaatikon reunat löysin nurmen seasta. Kauppoja ei enää ollut, rakennukset rappiolla. surullista. Mutta onneksi siitä ajasta on jäljellä ystäväni, valokuvat ja ne meidän yhteiset muistot.
Valokuvasi saavat minut taas hereille siitä, kuinka paljon tätä kaupunkia rakastan. Kuinka syvällä ovat juureni täällä.Ja mikäs sen onnellisempaa minulle, myös oma rakas "siskoni" on palannut juurilleen tänne. Laskin tässä samalla, että me olemme kulkeneet yhdesä 56 vuotta. No meitähän siis ei erota enää mikään muu kuin se lopullinen ero.
Nuo vanhat mustavalkokuvat ovat ihania, kauniita ja sielukkaita. johtuneeko sitten siitä, että ihmiset ehkä olivat onnellisempia ja suorempia. Ja kaikki se kuvastuu kasvoista.
Niissä kuvissa on todella jotain, mitä on tänå päivänä vaikeaa saavuttaa valokuvass.

Terveiset Wupille.

HooPee kirjoitti...

Sinullakin on varmaan lapsuusmuistot tallella muistissasi, mutta muistivaraston ovi niiltä vuosilta on pamahtanut kiinni. On se kyllä harmi. Ties mitä muistoja meillä itse kullakin on tallella jossain suljetun oven takana. Kun ei muista, ei tiedä. Sinulla ehkä tuo isoukin tapaaminen on piirtynyt vahvasti muistiin sen tilanteen ainutlaatuisuuden vuoksi?
Pitkät ystävyyssuhteet ovat tosiaan kullanarvoisia ja suuri on suru, jos sellainen päättyy niin, ettei itse tiedä, miksi. Minulle kävi näin, kun muutin tänne enkä tiedä, miksi niin kävi, pohdin ja suren sitä vieläkin.
Terkut Ossin perheelle!

HooPee kirjoitti...

Harkintaa on varmasti ollut kuvaamisessa, toista se on nykyään, pikkulapsetkin räiskivät kuvia, minkä ehtivät, arvostus on siinä mielessä laskenut. Ihan hyvä toisaalta. Sen sijaan minua hiukan kiusaa se, että kuvia muunnellaan "liikaa", niiden aitous kärsii.

HooPee kirjoitti...

Kuten me itsekin, niin rapistuvat myös lapsuutemme rakennukset ja leikkipaikat. Kaipaan lapsuuden ympäristön turvallisuutta ja sitä, että silloin saimme olla todellakin lapsia eikä aikuisuus tunkenut samalla tavalla tietoisuuteen kuin nykyään.
Vain lapsuudenystävän kanssa voi vielä tässä meidän iässä vaihtaa muistoja niiltä yhteisiltä lapsuusvuosilta, ei kenenkään muun kanssa. Jokaisen lapsuus on ollut siellä kotipihan tuntumassa, jokaisella se oma pihansa ja sen leikkikaverit.
Minä olen 1. polven turkulainen, joten puuttuu ne sukupolvien syvät juuret, mutta omani ovat kyllä tiukasti Turun maaperässä.
Yksi asia noissa menneissä vuosissa on se, että juuri missään ei ole mainoksia. Se, jos mikä, rauhoittaa ihmistä. Nykyään jokainen linja-autokin huutaa räikeillä mainoksilla, niin kauppakassit kuin urheilukentän reunukset, radiokin. Huoh.