torstai 17. heinäkuuta 2014

♥ Viliä muistellen




Tänään on vuosi vierähtänyt Vilin poismenosta. Olen koko tämän vuoden käynyt lähes päivittäin läpi viimevuoden aikaa eli aina "vuosi sitten"-tyylillä, miten asiat olivat tasan vuosi sitten. Kiitollisena siitä, että tämä vuosi on ollut hyvä. Mikä tahansa vuosi olisi oikeastaan ollut parempi kuin viime vuosi, se oli sairautta, surua, stressiä alusta loppuun
Kauhein aika oli kaikin tavoin viime vuoden heinäkuu. Silloin Vili sairastui ja joutui dramaattisissa olosuhteissa lähtemään taivaan kotiin. Samanaikaisesti tapahtui aivan liikaa kaikkea muutakin surullista ja stressaavaa sekä niiden lisäksi myös iloisia asioita. 

Vilin kuoleman jälkeen katselin netistä päiväkausia tiibetinspanieleita ja plarasin Vilin valokuvia. Sitten noin kahden kuukauden kuluttua tuli vaihe, jolloin en sietänyt enää tipsujen kuvien katselua enää ollenkaan. Näin jälkikäteen ajateltuna se taisi olla juuri se aika, jolloin sydän alkoi tietämättäni, alitajuisesti, hiljalleen avautua uudelle koiralle.

Vilin blogiin olen palannut ainoastaan vastailemaan sinne tulleisiin kommentteihin sekä jotain tietoa etsiäkseni. Silloin Vilin aikaan blogi oli värisävyiltään rauhallisen hillitty, Vilin kuoleman jälkeen halusin sinne räiskyvät värit. Miksi, sitä en osaa sanoa.
Kylläpä se Vilin blogi on näin jälkikäteen lukien hyvin surullista luettavaa, niin paljon sairautta ja vaivoja, niin paljon murhetta. Kuinka kurjaa se on ollutkaan Vilille ja kuinka murheellista myös minulle! Myös blogin lukijoille se on ollut varmasti raskas blogi sisällöltään. 

Kiitos kaikille blogikavereille ja muille lukijoille, jotka ovat Vilin blogin masentavaisuudesta huolimatta jaksaneet pysyä lukijana ja kommentein ja muullakin tavalla kannustaneet aina, joka vaiheessa!




Kaikki Vilin sairastelut, joista en edes tiedä tarkkaan, mitä olivatkaan, haluan unohtaa.Varsinkaan sitä viimeistä viikkoa en halua ollenkaan ajatella ja se Vilin viimeinen vuorokausi oli horror pur.
Vilin kuolema sattuu yhä. 

Vili oli niin valtavan kaunis ja kiltti koira. Omapäinen, itsenäinen. Viisas ja lapsirakas. Muistelemme lähes päivittäin Vilin tapoja ja tottumuksia.Vertailemme Viliä ja Wuppea, mitä tekevät samoin ja missä suhteessa ovat täysin erilaisia. Usein tulee Wupesta puhuttaessa vahingossa sanottua "Vili".

Vili oli se "mamman rakas koira", sen sanoin Vilille ihan joka päivä, moneen kertaan. Se oli meidän fraasi.

Yhden ainoan unen olen Vilistä nähnyt. Olen sen jo aiemmin kertonutkin tässä blogissa. Kerronpa uudestaan.
Siinä unessa asuin Turussa Eerikinkatu 5:ssä lähellä Kauppatoria (teini-ikäisenä asuinkin siellä) ja Vili lähti katua pitkin juoksemaan torille päin. Yritin juosta perässä ottaakseni Vilin kiinni, mutta jalkakäytävä tuli yhtäkkiä täyteen vastaantulevia ihmisiä, täydellinen tungos siis enkä päässyt ollenkaan eteenpäin. Sitten tungos hälveni yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin, mutta en nähnyt Viliä enää missään. Siihen heräsin.


Juokse Vili juokse!

Sitten päivälleen tasan 3 kk Vilin kuoleman jälkeen saapui meille Wuppe, 
joka on auttanut meitä selviämään suuren suuresta surusta. 
Wuppe, se "mamman pieni koira". Uusi fraasi.




10 kommenttia:

Elvis kirjoitti...

Minä en oikestaan Vilin blogia seurannut. Muutaman kerran kävin katsomassa. Ja en varmaan enää jälkikäteenkään käy katsomassa. Kun minuakin surettavat aina niin mahdottomasti tuollaiset asiat.

Mutta onneksi teillä on Wuppe! Koira, joka on saanut rakastavan kodin ja joka ilahduttaa teitä.

Párekin Palvelijatar kirjoitti...

Blogikamu Vili Vilperttus ei unohdu. Juuri tuollaisena nauravasilmäisenä kuin kuvassa "Juokse Vili juokse" muistamme Vilin.
Wuppe on omanlaisensa vesseli ja taatusti tuo iloa päiviinne. Elämä on rakastamista ja luopumista. On hyvä muistella menneitä lämmöllä ja yrittää unohtaa ne huonommat hetket.
Aurinkoista loppuviikkoa teille ja Wupelle rapsutukset.

creek kirjoitti...

Joko tapahtuneesta on jo vuosi! Jestas, aika menee nopeasti.
Mulla oli sama Minin kanssa, ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen kävi suunilleen joka päivä "läpi" mitä Mini nyt tekis, muistellen miten asiat oli vuosi sitten. Jokaisen vuodenajan ja tapahtuman, jossa kaikissa se oli mukana. Tuon vuoden jälkeen helpotti, koska oli elänyt kaikki "vaiheet" (kevät, kesä, syksy, talvi, juhannus, joulu jne.) kerran läpi, ilman Miniä.
Nyt yli 2 vuotta kuoleman jälkeen tuli Sunna taloon, ja omalle kohdalle näin oli paras. Minin kuoleman jälkipuinti kun oli sen verran "sotkuinen" ja pitkä prosessi, että en usko että olisin jaksanut panostaa uuteen pentuun näin, mitä nyt. Tai sitten se olisi auttanut väkisinkin kampeamaan yli, mikäli olisin pennun aikasemmin ottanut. Eipä sitä tiedä.

Mutta teille Wuppe on ollut ainoastaan hyväksi <3
Vili ja Mini kirmaavat vailla huolen häivää siellä jossakin, niiden on hyvä olla, vaikkei meidän olisi.

Marja-Leena kirjoitti...

Aika kuluu todella nopeasti, sekä iloisissa, että surullisissa asioissa. Koiran menettäminen on kova ja ikävä juttu. Onneksi teillä on kuitenkin Wuppe tuomassa iloa teidän molempien elämään. Terveisiä Ossilasta, M-L ja Ossi.

Jalo kirjoitti...

En oikein ennen Jaloa edes ole ymmärtänyt, kuinka tärkeä pienestä koirasta voi ihmiselle tulla. Viikonloppuna löysin Jalon leuasta patin, ja kaksi päivää kului pikakelaten tätä meidän yhteiseloamme pahanlaatuista kasvainta peläten. Hirvittää jo nyt se päivä, joka joskus, toivottavasti kaukana tulevaisuudessa, tulee väistämättä eteen.

Menettämisen tuskaa ei oikein lievennä kuin aika, ja sekin kiduttavan hitaasti, näin olen ainakin ihmisläheisten menetyksistä oppinut. Tuska vaimenee, muttei ikävä lopu koskaan. Menetettyä ei mikään tai kukaan toinen elävä olento voi korvata, mutta tässä teidänkin tapauksessa Wuppe varmasti tuo paljon iloa surun keskelle ja auttaa omalla tavallaan jaksamaan suuresta surusta huolimatta.

Jalo lähettää ilostuttavia hännänheilutuksia, ja sanoo, että Vilillä on varmasti nyt hyvä olla, siellä jossain. <3

Liftari kirjoitti...

Vilin blogin kautta minä löysin tuen oman allergisen koirani kanssa. Ja sain samalla ystävän. En milloinkaan ole ajatellut, että blogisi olisi ollut raskas luettava. Johtuneeko sitten siitä, että taistelimme niin samanlaisia asioita vastaan ja omien karvanaperoittemme puolesta.
Vili oli suloinen, oikea lutunassukka. Wuppe on sitä kaikkea, mutta vain Wuppemaisesti. Ja hyvä niin.Ihmisluonto on siitä ihmeellinen, että selviytymishalua niin asiassa kuin asiassa ohjaa joku sanoin selittämätön juttu, joka saa meidät toimimaan niin, että kahlaamme vaikeuksista läpi. Joskus se kestää kauan, joskus se vie vähän ajastamme. Mutta yhtä kaikki, me menemme eteenpäin.
Muistoistakin tulee ajan myötä sellaisia etteivät ne enää kaiverra ja polta sydäntä vaan niihin voi katsoa avoimin silmin ja ne maistuvat elämältä.
Kaikkein suurin lohtu, kun koiralleen joutuu hyvästin sanomaan on se, että tietää sillä olevan hyvä olla. mikään ei enää voi sitä haavoittaa eikä kiusata.
Ja meille lukijoille se tuo mahdollisuuden antaa tukea ja myötäelää. Ja saada samalla niitä helmiä kommenteista ja toisten kokemuksista. Minusta siinä kaikessa on kyse rakkaudesta, monimuotisuudessaan.
Vili viettää sateenkaarellaan onnellisia päiviä ja on varmasti tyytyväinen , että hänen viisas mammansa on saanut uutta eloa ja koiruutta elämäänsä.<3

Aatu Hauva kirjoitti...

Tykkäsin lukea Vilin blogia ja nyt tykkään lukea Wupesta. Koiran elämä on lýhyempi kuin ihmisen, sille ei mitään voi. Nuoresta koirasta luopuminen on vaikeinta, mutta emmehän halua nelijalkaisten ystäviemme kärsivän turhaan. Sydämessä ne kuitenkin asuvat niin kauan kuin elämme. Vili asuu monessakin sydämessä, eikö se olekin ihmeellistä?
Wupelle rapsutukset! Aatun ja Jirin sihteeri

Hanne kirjoitti...

On se vaan aika jännä juttu, kuinka sitä itse kukin kiintyy näihin blogikoiriin. Parkua tulee väännettyä, jos jonkun bloggaajan koira voi huonosti tai jopa kuolee. Se suru on ihan käsinkosketeltavaa, vaikka ei tunne ihmisiä eikä sitä koiraakaan henkilökohtaisesti. Siihen vaan kiintyy ja rakastuu. Kuin oma olisi.
Ensimmäinen vuosi läheisen, myös oman koiran, kuoleman jälkeen on vaikein, sitten kaipaus muuttaa vähitellen muotoaan, joskaan ei ikinä katoa.

villispojanelämää kirjoitti...

Kylläpä aika rientää! Ihana kirjoitus tämäkin ja koskettava <3 Ilman Vilin blogia en lukisi nyt Wuppenkaan tarinoita. Ei minustakaan koskaan tuntunut että Vilin blogia olisi mitenkään ollut raskas lukea, ehkä se saattoi olla sellaiselle raskasta luettavaa, joka ei ole koskaan ollut tekemissä allergioiden tai yliherkkyyksien kanssa. Vilin kuolema kosketti myös minua kovasti, useamman vuoden kuitenkin luin teidän ala- ja ylämäkiä. Ihanaa että Wuppe tuli teille, Vili olisi varmasti onnellinen siitä että teillä on uusi, pieni kaveri joka tuo teille niin palljon iloa ja rakkautta <3

Hanne kirjoitti...

Tuo, että koen itse Vilin blogin hyvin raskaaksi, johtunee kaiketi siitä, että olen henk.koht. käynyt sen kaiken läpi, josta kirjoitin. Kaikki on syvällä muistin sopukoissa, tunnetasolla. Lukiessa herää ne kaikki ikävät muistot tunteineen.

Sinä olit yksi niistä ensimmäisistä, joilta sain runsaasti myötätukea Vilin suhteen, muistan elävästi, kuinka kiitollinen olin, että "edes joku" osaa antaa neuvoja. Sitten ajan kuluessa kehittyi kuin itsestään hyvä, monien henkilöiden tukiverkko, puolin ja toisin.
Luulen, että olemme kaikki hyötyneet toisistamme.