Koirakirjoja osa I

Tämä on toinen kerta aikuisiälläni, että on pakko myöntää itselle uusien koirakirjojen lukemisen tarpeellisuus. Aikaisempi kerta oli silloin, kun meille kotiutui kaksi lapinkoiraa ja aloin aktiivisesti ottamaan osaa koirakoulutuksiin ja olin jonkin aikaa jopa erään koirayhdistyksen sihteerikkönä. 

Silloin olin aluksi sitä mieltä, että tiedän kaiken oleellisen koirista, olen lukenut ja kokenut tarpeeksi, enää en tarvitse kirjatietoa. Piste. No, huomasin, etten olekaan kaikkitietävä. Se oli suuri yllätys. 

Nyt oli helpompi myöntää ja todeta, että vuosikymmenet kuluvat, kertaus ei ole pahitteeksi ja uusia tuuliakin voi olla. Nyt olin valmiimpi tutkimaan, mitä koirakirjat tarjoavat. Tilasin itselleni neljä kirjaa ja luin yhden toisensa perään.

Oletan, että suurin osa koirankouluttajista on miehiä, voin olla täysin väärässäkin. Minua miellyttää enemmän naisen kirjoittama koirakirja kuin miehen. Naisten ajattelumaailman monimutkaisuus ja lähestymistapa asioihin on lähempänä omaani kuin miehenköriläitten luotisuora aivotoiminta. Siksi luin ensimmäiseksi nämä naisen kirjoittamat oppaat.

Olen ollut vuosituhannen vaihteessa eräässä  Kiva-teamin  tilaisuudessa kokemassa ihan livenä muutaman naispuolisen koirankouluttajan (Karen Pryor sekä Turid Rugaas) ja heistä jäi pysyvä, erittäin positiivinen vaikutelma.

Kuuntelen koiraani

Tämä kirja on mielestäni se kirja, joka pitäisi luovuttaa ihan jokaiselle ensimmäistä koiraansa havittelevalle. Sen pitäisi kuulua koiran hintaan automaattisesti. En toki ole lukenut kaikkia maailman koirakirjoja, saattaa olla jopa parempiakin, mutta tämä on mielestäni erittäin hyvä. Oikeastaan tässä on kaikki olennainen, mikä on tärkeää ymmärtää koiran psyykestä ja ajattelumaailmasta.

Kirjassa korostetaan ihan syystäkin johtajuutta, jonka koen käsitteenä kaksipiippuisena. Se johtaja luo herkästi mielikuvan määräilevästä, kovaäänisestä, tylystä, ilkeästä, rankaisevasta johtajasta. Ja sitähän se ei ole eikä saa olla. Minulle johtaja on tässä tapauksessa perheenpää, vastuunkantaja, nämä nimitykset kuvaavat paremmin sitä, minkälaisen johtajan tulee olla. Viisas, johdonmukainen, huolehtiva, perheensä eli laumansa parasta ajatteleva, myönteinen, vastuullinen.

Muutama kirjan kappale kosketti enemmän kuin jotkut muut, kaikki kuitenkin lukemisen arvoisia.

"Miten puhut parhaalle ystävällesi, huudatko, karjutko, lyötkö ja tuupit? Vai puhutko hänelle ystävällisesti, rauhallisesti? Muista, että koira on ihmisen paras ystävä!" 

Tuo lause yksinkertaisuudessaan kuvaa, millainen suhde ihmisen ja koiran välillä tulee olla.
Suosittelen siis tätä kirjaa ihan kaikille, myös heille, joilla ei ole omaa koiraa, mutta koirallisia ystäviä.

Koulutan koirani

Tässä kirjassa oli runsaasti laumakäyttäytymiseen liittyviä tekstejä. Ihan hyviä sikseen, mutta yhden koiran omistajan on niitä jonkin verran sovellettava. Ei kannata hypätä näiden kappaleiden yli ajatellen, että ne eivät itseä koske, sillä niistä löytyy oivia vinkkejä ihan jokaiselle, omien koirien lukumäärästä huolimatta.

Kun ajattelin kaikkia omia koiriani kautta vuosien, niin suoraan en osannut soveltaa ohjeita omilleni. Omat koirani ovat pääasiassa olleet helppoja tapauksia, joskin muutamien kohdalla minä olisin voinut käyttäytyä toisin, jos vaan olisin osannut. Mielestäni monet kirjassa olevat ohjeet soveltuvat paremmin riistaviettisille ja vartioiville koirille, mutta useimmat ihan pienillekin koirille.
Koirathan ovat kovin erilaisia kooltaan ja perusluonteiltaan, on pehmeäluonteisia ja sitten niitä "kovanaamoja". Pitää osata tunnistaa oma koira, mikä se on luonteeltaan. Eikä saa unohtaa, että pienikin koira on koira.

Kirjassa mainittiin useamman kerran se, joka on luettavissa muistakin koira-artikkeleista kautta aikojen, että koiralla ei olisi ajantajua. Koiralle on mukamas samantekevää, onko omistaja poissa yhden päivän vai kaksi viikkoa tai kaksi vuotta..
Toki koira ei tunnista kelloa eikä tiedä onko tänään tiistai vai keskiviikko. Sen sijaan olen itse sitä mieltä, että koiralla on ajantaju. Mistä koira muuten tietäisi, milloin omistaja palaa töistä kotiin (olettaen, että käy normityössä säännöllisine työaikoineen)? Koira yleensä valmistautuu juuri oikeaan aikaan ikkunaan kyttäämään auton paluuta. Koira tietää, milloin normaalisti lähdetään lenkille, ilmestyy eteiseen jo kytikselle. Koira tietää, milloin on päiväkahvin aika (ainakin meillä) ja käy siitä omalla tavallaan ilmoittamassa.
Kyllä meidän Vili kovasti kaipasi isäntää, joka oli sairaalassa. Joka aamu heti herättyään meni ovelle odottelemaan ja sama toistui monta kertaa päivän mittaan. Vili tajusi, että liikaa aikaa kuluu.
Eikö se juuri ole ajantajua? Jos ei, niin olen ymmärtänyt jotain väärin.

Tämä on mielestäni kyllä hyvä kirja luettavaksi. Menetelmät ovat lempeitä, vaativat omistajalta kuitenkin reilun annoksen määrätietoisuutta ja todellista halua auttaa koiraansa.
Kirjassa viitataan monasti edelliseen kirjaan ja siellä kerrottuun tapahtumaan. En oikein tiedä, onko se tarpeen, ehkä.

Pohdintaa

Molemmat kirjat ovat hyviä oppaita, jos ne laitan järjestykseen, niin ensimmäinen "Kuuntelen koiraani" on minun mielestäni, jos ei suorastaan parempi, niin ainakin näistä kahdesta se tärkeämpi kirja. Ja se on ensin luettava, sitten vasta se "Koulutan koiraani".
Kirjoissa mainitaan usein (ainakin saksankielisinä), että koira ajattelee, koira miettii. Mielestäni se on tavallaan väärin sanottu. Kuvaannollisesti se on ehkä hyvä sanoa noin, mutta koiran ajatteleminen ei silti ole verrattavissa ihmsten ajatteluun.
Koira tekee, toimii ja reagoi koiralle luonnostaan ominaisen vaistonvaraisuuden, sisäisen perimänsä sekä oppimansa mukaan. Kaikilla eläimillä, ihmisilläkin, on sisäsyntyinen käyttäytymisvaisto ja luontaiset tarpeet.

Osaa kirjan neuvoista en sellaisenaan noudattaisi, vaan soveltaen oman koirani tarpeeseen. Tunnenhan oman haukkuni parhaiten. Tietämättäni olen monta asiaa tehnyt ihan oikeinkin, varsinkin, mitä ruokailuun tulee sekä myös kotiinpaluun kuviot. Ja koska en ole varsinaisia ongelmakoiria omistanut, niin olen selvinnyt aika vähällä.

Jos minulla olisi tilaisuus keskustella näistä kirjoista muiden ihmisten kanssa, niin voisin monestakin asiasta olla eri mieltä kuin nyt ja ehkä saisin myös vahvistusta omille mielipiteillenikin. Keskustelu ja mielipiteitten vaihtaminen olisi avartavaa ja antoisaa.

Minulla on ollut onni matkassa koirieni kanssa. Jo pikkutyttönä olen jotenkin vaistomaisesti osannut olla kiltti koiralleni, en ole koskaan lyönyt enkä käyttänyt väkivaltaa. Neuvoja en ole saanut eli jotenkin se on kaikki tapahtunut luonnollisesti. Hyvä niin.
Muistan, kuinka pikkuserkkuni, samanikäinen eli 10v poika, tuli meille kylään ja halusi taluttaa koiraani. Hän talutti sitä nykimällä jatkuvasti hihnasta ja kohta jo otin hihnan ja koiran taas omaan haltuuni. Oli kai nähnyt muiden koiranomistajien tekevän niin.

Nyt jäin miettimään, että onko meillä johtajuus jotenkin väärin päin, sillä Wuppe makaa mielellään ihan pyytämättä jalkojeni päällä, kun löhöän sohvalla...

Jatkoa seuraa!