torstai 26. helmikuuta 2015

Wupi pipi




Ensimmäistä kertaa Wuppe oli pipi. Ei tähän mennessä muuta ole potenut kuin viime kesänä sen anaalirauhasen tulehduksen, joka oli selkeä diagnoosiltaan. Nyt sen sijaan täysi mysteeri.

Illalla oli outoa vain se, ettei Wuppe mennyt yöluolaansa nukkumaan, vaan nukkui koko yön makuuhuoneen nojatuolissa. Aamulla ei venytellyt itseään lainkaan, normaalisti verryyttelee antaumuksella raajojaan kuin kissa konsanaan. Aamulenkki päättyi heti lähimpään puskaan, jossa nosti koipeaan. Olemus oli aivan onneton, selkä kyyryssä, pää ja häntä roikkuivat alhaalla. Kantamalla tuli kotiin takaisin.
Wuppe oli äreä, murisi, ei antanut koskettaa itseään ollenkaan ja siksi tarkastettiin anaalipuoli Wuppe kylpypyyhkeeseen käärittynä kuin kissa vastaavassa tilanteessa. Pepapuoli oli ihan ok, ei aristellut yhtään.


"Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme...♪♪♫"


Kauhea pelästys! Mikä Wupia vaivaa? Mieleemme ei tullut mitään erikoista. Samaa ruokaa on syönyt kuin muutenkin, tietääksemme ei ole pudonnut mistään eikä Wupella ole tapana syödä mitään ei syötäväksi kelpaavaa. Wuppe ei oksentanut, ei ripuloinut, maha ei murissut eikä kurissut ja Wuppe varasi kaikille neljälle jalalleen. 
Koska oksentelua eikä ripulia ilmaantunut, uskalsin antaa kipulääkettä ruuan sekaan painon mukaisen määrän. Kipujen varalta. Wuppe oli muriseva ja äreä edelleenkin,
Sitten Wuppe jäi makaamaan sohvalle ja selkeästi vältteli liikkumista. Hengitti raskaasti, jonka tulkitsin kivun merkiksi. Otin muutamia kuvia ja videonkin päivän mittaan ihan siltä varalta, että joudumme lähtemään eläinlääkärille.
Ruokakuppi laitettiin tarjolle ja hitaasti Wuppe asteli syömään, söikin melkein kaiken. Sen jälkeen Wuppe vietiin ulos asioilleen, tarkoitus oli kantaa Wuppe taas tuohon lähimpään puskaan ja sitten heti takaisin kotiin. Wuppe sai sattumalta itselleen animaattorin, tutun, iäkkään chichu-koiran nimeltä "Chico" ja niinpä Wuppe käveli koko aamulenkin Chicon mukana ja toimitti kaikki asiansa.
Tämä oli positiivinen yllätys! 




Pohdimme jo heti aamulla sitä, että mitä nyt pitäisi tehdä. Eläinlääkärille? Päätimme siirtää sinne menoa ja ensin seurata, mihin suuntaan pojan vointi kehittyy. Onko vatsa pipi, alkaako ripulointi?Muuttuuko tila paremmaksi vai pahemmaksi? Jompaan kumpaan suuntaanhan tilanne muuttuu  joka tapauksessa.

Noin kello 17 aikoihin Wuppe nousi sairasvuoteeltaan, yllätykseksi kohtalaisen pirteänä. Hyppäsi sohvalle ja sohvalta pois. Häntä oli komeasti kaarella taas ja ilme virkeä ja hengityskin oli tasaantunut! Elliä ei siis ehditty käydä tervehtimässä.
Wuppe teki vielä toisenkin suht´pitkän lenkin ja oli ihan oma itsensä. Pientä äreyttä ilmeni silti, ei halunnut itseään juurikaan kosketeltavan, oli hyvin varuillaan sen suhteen.





Mielikuvitukseni ei riitä keksimään, mikä Wuppea vaivasi. Tänään on ollut ihan kuin ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa olisi eilenkään tapahtunut, vaikka oli pipi. Hiukan jäi huoli päälle, kun en nyt tiedä, mikä Wuppea vaivasi. Oliko tuo vain alkusoittoa jollekin alkavalle vaivalle vaiko ihan vain satunnainen kiputila, mikä lie sitten olikaan? En millään keksi, mitä se on voinut olla?




keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Menneitä muistellen osa 5/5

Yhteenvetoa

Potilaskansion merkinnöistä vähän lisää. Silloin monilla ihmisillä ei ollut kotipuhelimia, kuten ei myöskään minun vanhemmillani. Eikä kännyköitä!
Kansiooni oli merkattu naapurin puhelinnumero, jota tuskin tunsimme, sekä vanhempieni työpaikkojen puhelinnumerot. Minulla ei myöskään ollut ranteessa potilasranneketta, ei liene silloin vielä ollut "muodissa".




Lääke- ja laboratoriomerkinnät olivat enimmäkseen käsinkirjoitettuja, epäselviä, jos vertaa nykypäivään, niin melkeinpä käsittämättömän suttuisia. 
Selkeästi sensijaan oli kirjattu Nestelista- ja Selkäydinnesteentutkimus-nimiset kaavakkeet.




Vain lääkäreiden maininnat on kirjattu potilaskansioon. On kuitenkin mahdollista, oikeastaan on todennäköistä, että hoitajien kommentit ja muistiinpanot ovat silloinkin jo olleet olemassa, ehkä jossain tavallisessa ruutuvihossa tai sitten kaavakkeella, jota minulle ei syystä tai toisesta kopioitu. 


Lastentauteja olin sairastanut, kuten silloiseen tapaan hyvänä pidettiin!


Sairaalamaksuja tuli maksettavaksi 210 päivää x 300 silloista markkaa. 
Tai miten tuo lienee tulkittavissa. 
Nykyään tuberkuloosin hoito on potilaalle täysin ilmaista.

Kotiin!



  • Kotiin lähtiessäni sain ohjeita lääkäriltä. Hän tiesi ammattihaaveeni eli sairaanhoitajaksi. Siitä hän sanoi, että "ei missään tapauksessa, se olisi aivan liian raskas ammatti sinulle".
  • Sain lääkärin kirjoittaman todistuksen annettavaksi kouluun, siinä määrättiin vapautus liikunnasta ja urheilusta. Se oli mukava vapautus, en tykännyt ollenkaan pesäpallon peluusta enkä muustakaan urheilusta. Ja ne tunnit vapaata, se oli huippukiva asia!
  • Lääkäri kielsi myös liiallisen auringonottamisen, leveälierinen hattu päähän aurinkoisella säällä. Suositteli varjoisassa oleskelua. Onneksi siihen aikaan oli lierelliset olkihatut kesämuotia ja ihan tavallisia katukuvassakin, ainakin lapsilla. Ja torikauppiailla.



  • Diagnoosini oli  tuberkuloottinen aivokalvontulehdus eli meningitis tuberculosa. Tartunnanlähde ei selvinnyt eikä mistään osaa elimistöäni löydetty muuta pesäkettä.
  • Tuberkuloottinen sairaus oli siihen aikaan hävettävä asia. Sitä ei saanut kertoa kenellekään. Sain kertoa, että kyseessä oli aivokalvontulehdus, mutta se tub. piti jättää sanomatta. Nämä ohjeet sain kotoa ja se painoi kyllä mieltäni. En ollut millään tavalla itse syypää sairastumiseeni eikä kukaan muukaan. En nähnyt oikeaksi sitä, että minun pitäisi hävetä ja vaieta sairauteni oikeasta laadusta. Kasvettuani aikuiseksi olin vihdoin vapaa puhumaan siten, kuin oikeaksi koin.  
  • Kotona jouduin vielä kaksi vuotta ottamaan kahta eri lääkettä: Enteropas 8 grammaa päivässä sekä Nicotubin 2 tbl x3 päivittäin. Lisäksi vielä erään lääkkeen sivuvaikutuksen ehkäisemiseksi Heksavit-B6 vitamiinia. Tarkkaan en muista, kuinka kauan hain vielä osastolta sen kolmannen lääkkeen eli Streptomycin-injektion, kaksi kertaa viikossa.
  • Streptomysiini oli ensimmäinen tehokas lääke tuberkuloosin hoidossa, mutta ei liene enää käytössä Suomessa. 
  • Tämän antibiootin kehitti ukrainalaissyntyinen amerikanjuutalainen  Selman Abraham Waksman (1888 – 1973) ja sai lääketieteen Nobelin vuonna 1952. Onneksi ehdittiin kehittää nuo lääkket ennen sairastumistani.
  • Tuberkuloosia hoidetaan yleisimmin nykyäänkin kolmen lääkkeen yhdistelmällä (ns. tuberkuloosin kemoterapia) eli multiterapialla: INH + PAS + SM (nicotubin+para-aminosalisyylihappo+streptomysiini tai sen johdannaisilla) kuten minunkin tapauksessani.
  • Sairauteni jälkeen päänsärky on ollut lähes tuntematon käsite minulle. Kaikkien näiden vuosien jälkeen riittää sormet laskemaan ne kerrat, jolloin olen potenut lievää päänsärkyä. Koskaan ei ole tarvinnut ottaa särkylääkettä päänsäryn vuoksi.
  • Kun vanhempana sitten vihdoin pyrin sairaanhoitokouluun, piti sitä ennen suorittaa kaikki terveydelliset tutkimukset, kuten myös otattaa tuberkuliinikoe, jossa tuberkuliinia ruiskutetaan ihon sisään (Mantoux–n koe) tai hierotaan ihon pintaan (salvakoe), jolloin tartunnan tai calmetterokotuksen saaneella ilmaantuu 1–3 päivässä ihoon punoitusta ja paukama. Minullapa turposi ja tuli punaiseksi koko käsivarsi ja tumma tulehdusjuova kulki ranteeseen asti. Menin sovitusti näyttämään sitä tuberkuloositoimistoon, joka sen kokeen oli tehnyt. Siihen kutsuttiin paikalle kai koko henkilökunta ihmettelemään. Heistä kukaan ei ollut aiemmin nähnyt moista reaktiota. Minulle sanottiin, että en saa koskaan enää antaa tehdä tuberkuliinikoetta, vaan sanoa vain, että olen taudin jo sairastanut. 




Calmette eli BCG-rokote
  • BCG-rokote suojaa pieniä lapsia taudin vaikeilta muodoilta, kuten aivokalvontulehdukselta. Tartuntaa rokotus ei pysty estämään.  (lähde Pirkanmaan sairaanhoitopiiri)


Sum­ma sum­ma­rum: Olen onnellinen, että selvisin sairaudestani. Myös sairaalassa vietetty aika oli loppujen lopuksi ihan mukavaa. Olin onnekseni "kivuton ja särytön", joten kokemus oli erittäin antoisa, paljon ajattelemisen aihetta antava ja todennäköisesti myös elämäni sisältöä tai suuntaa jollain tavalla muokkaava.


Minä seuraavana keväänä!


maanantai 23. helmikuuta 2015

Menneitä muistellen osa 4/5


Edellinen osa löytyy täältä.



Olin osastolla kuin kotonani. Ainakin melkein.
Olin luultavasti ainoa iso lapsi sillä osastolla ja siksi kai hoitajat kävivät usein juttelemassa kanssani.  Muistan muutaman oikein mukavan hoitajan ja sitten yhden, joka oli hiukan koppava ja aina antoi päivittäisen injektioni kuin tikkaa tauluun, sattui joka kerta ihan hirveästi. Kaikki muut osasivat piikittää satuttamatta, mutta tämä yksi ei. Se kaikkein mukavin hoitaja oli ainoa, jonka nimi jäi mieleen.
Siihen aikaan hoitajilla piti olla hilkka päässä. Se oli myöhemmin esteenä sille, etten pyrkinyt sairaanhoitokouluun ennen kuin tuo pakollinen hilkka poistui käytöstä.


Silloisia hoitajia hilkkoineen.
Kuva Helsingin Lastenlinnasta.

Iltavuorossa oli aina kaksi hoitajaa ja kun he olivat huonekierroksilla laittamassa niitä pikkulapsia yöpuulle, niin minäpä kipaisin kansliaan. Siellä luin potilaskansioita. Niistä sain selville, että viereisen huoneen pikkulapset olivat lastenkodista ja että sairastivat punatautia.
Luin lasten kotioloista, surkeista olosuhteista, vaikeasta elämästä, joka oli johtanut huostaanottoon tai muusta syystä lapsi oli päätynyt lastenkotiin. Myötäelin näiden lasten kohtaloita täysin rinnoin.
Ja sitten kiireenvilkkaa pois kansliasta, ennenkuin hoitajat tulivat takaisin. Seuraavana iltana tutustuminen kanslian aarteisiin jatkui...
Kertaakaan minua ei yllätetty teosta. Eikä kanslian puhelinkaan pärähtänyt kertaakaan soimaan. Jo siitä huomaa sen ajan erilaisuuden tähän päivään.

Muutaman kerran sain lyhyeksi ajaksi huonetoverin. Hatarasti muistelen, että joku vanhempi nainen olisi ollut huonetoverinani joitakin päiviä, muisto on sen verran olematon, etten tosiaan muista sen enempää hänestä. Ensimmäinen, jonka muistan hyvin, oli minua hiukan nuorempi tyttö, joka viipyi vain yhden yön. Toinen oli noin 3 vuotias Mari-tyttö, joka viipyi muistaakseni viikon verran. Hän ei sairastanut mitään tautia, vaan hänet oli tuotu sairaalaan kastelun takia. Perheeseen oli syntynyt vauva ja tämä tyttö aloitti kastelemaan. Oli ilmeisesti suurikin ongelma vanhemmilleen, kun piti tyttö oikein sairaalaan toimittaa. Tämän tytön kanssa oli mukava olla huonetoverina, kiva, hyväntuulinen, pellavapäinen tyttö. En tiedä, lähtikö hän "parantuneena" takaisin kotiin vai muualle "sairastamaan" tai jopa lastenkotiin... Marista jäi mieleen, kun leikin hänen kanssaan ja otin hänet syliini, niin Mari sanoi, että sun kätes haisevat. Siitäpä jäi ikuinen muistikuva, koin jonkinlaista kompleksiakin siitä, että muka käteni haisisivat.

Nämä seuraavat kolme kuvaa ovat ainoat minusta otetut sairaalassaoloaikanani. Ulkoillessa kuvasin muutaman kuvan verran vanhempiani. Silloin ei kuvia otettu kuin "vakaasta harkinnasta", filmirulla ja kehitys maksoivat maltaita. Harmillisesti näissä kuvissa näkyy se, että kamera ei ollut tiiviisti kiinni, vaan filmi pääsi valottumaan.


Sairaalani ulko-ovella.

Sisäänkäynti nykyään


Koin osastolla olemiseni hyvin vapaaksi. Oleskeluhuoneessa ei koskaan ollut ketään, ihan yksikseni sain lueskella lehtiä ja lainakirjoja sekä seurata undulaatteja häkissään.
En tiedä, montako potilashuonetta siellä oli enkä myöskään potilaspaikkojen määrää. Tartuntatautien osastolla oli täysin luonnollista se, että oleskeluhuoneessa, ns. päiväsalissa ei koskaan ollut ketään. Potilaiden tuli pysyä huoneissaan tartuntavaaran takia ja kai nuo tarrttuvat taudit olivat enimmäkseen sen verran rankkoja, ettei sängystä nouseminen tullut kysymykseenkään.
Olin siis ainoa vapaana juoksenteleva potilas sillä osastolla. Aina tilaisuuden tullen, mutta vain iltaisin, livahdin kansliaan tutkimaan, josko löytyisi jotain mielenkiintoista. Kaikki siellä kansliassa kiehtoi minua suuresti!

Pikkulapsille annettiin iltaisin mannavelliä ja sitä minäkin pyysin iltasella osaston keittiöstä, joskus parikin mukillista. Ah, maistuipa se hyvälle!
Silloin ei ollut televisioita juuri missään, ei ainakaan sairaalassa (eikä meillä kotonakaan vielä). Lukeminen ja kirjoittaminen olivat ne ajankulut iltasella. Kyllä se aika oli niin erilaista kuin nykyään! Mukava asia oli kerran viikossa kylpeminen. Ammeessa sain lillua niin kauan kuin halusin.

Huhtikuun lopulla, pari päivää ennen vappua sain vihdoinkin luvan mennä istumaan parvekkeelle, varjoisaan paikkaan. Painoni nousi huimaa vauhtia, koko aikana sain 10 lisäkiloa. Sairaalaan joutuessani painoin 50 kg ja kotiin päästessä 59-60 kg. Siltikin olin silloisten 170 sentin pituisena edelleenkin hoikka tyttö.


Isän kanssa sairaalan puutarhassa kirsikkapuun juurella.


Toukokuun kohokohta oli, kun vanhempi veljistäni avioitui. En saanut osallistua vihkiäisiin ja niinpä morsiuspari tuli kermakakkuineen luokseni sairaalaan. Se oli jotain aivan ainutlaatuista! Oman veljen häät!

Sitten sain luvan ulkoiluun, mutta vain jommankumman vanhempani kanssa sairaala-alueella. Koko toukokuun jatkettiin sitten näitä ulkoiluja, enimmäkseen kahdestaan äitini kanssa. Illat olivat jo valoisia ja kauniita, lämpimästi täytyi kuitenkin pukeutua. Aamutakkini alla oli aina extrakerros sään vaatimia lisävaatteita. Siviilivaatteita en saanut pukea päälleni, sairaalanvaatteilla oli pärjättävä. Olin aikamoinen ilmestys, tukkakin oli kasvanut ja olin hyvin kalpea.


Äidin kanssa poseerasin myös.

Sitten vihdoin 10.6. sain luvan mennä ensi kertaa kotiin viikonloppulomalle! Omat vaatteet ylle ja kotiin! Asuimme sairaalan läheisyydessä, kesti 10 minuuttia "juosta" kotiin. Siitä lähtien vietin kaikki viikonloput kotona, aina uloskirjoitukseen, 29. heinäkuuta, saakka.
Heti viikkoa myöhemmin sain lisäksi luvan mennä aina iltapäivisin kotona käymään. Lupa lähteä oli päivittäisen kuumeenmittauksen jälkeen, joka tapahtui klo 13-14 välillä. Minulle tuotiin kuumemittari huoneeseen ja koska olin jo iso tyttö, mittaaminen jätettiin huolekseni. Oli lupa jättää mittari sitten mittaamisen jälkeen pöydälle ja lähteä kotilomalle.

Mitäs luulette, maltoinko pitää mittaria ne määrätyt 10 minuuttia kainalossani? Ehei, en millään malttanut sitä 10 minuuttista, vaan minulla oli kiire päästä lähtemään. Oli pakko keksiä jotain. En tuntenut itseäni kuumeiseksi, joten päätin pitää mittaria kuumavesihanan alla tai jos lämpöpatteri oli lämmin, niin siinä sitten, kunnes se lämpötila nousi sopivasti jonnekin 36,5 tienoille. Sitten mittari pöydälle ja menoksi! Tämä toimi hyvin. Ainakin enimmäkseen.
En tajunnut, että joissakin tapauksissa se lämpö saattaa vielä nousta, jos mittarin kärki on liian kuuma. Muutaman kerran tapahtui, että kun tulin illalla osastolle (oli määrä tulla klo 19 mennessä), oli hoitaja kiihtyneenä vastassa, että kuinka olin  kuumeisena ollenkaan lähtenyt päivälomalle! Sitten lämpö mitattiin uudemman kerran ja oli tietenkin ihan normaali. Vähitellen tulin viisaammaksi mittarin lämmittämisen suhteen.

Näinä viimeisinä kolmena kuukautena otettiin selkäydinnäyte 3 kertaa/kk. Verikokeita otettiin huhtikuusta lähtien vain kerran kuussa. Erityisesti seurattiin leukosyyttien määrä. Sairaalaan joutuessani niitä oli 13200, viimeistä edellisessä näytteessä ne olivat 5600. En tiedä, ovatko nämä veriarvot vertailukelpoisia tämän päivän laboratoriokokeitten kanssa, ehkä mittausmenetelmät ovat muuttuneet. Heinäkuun lopulla eräs hoitaja, muistaakseni juuri hän, joka ei osannut kivutta antaa injektioita, sanoi minulle, että seuraavan labrakokeen jälkeen minut todennäköisesti uloskirjoitetaan. Siitäpä ilo syntyi! Olin niin onnellinen!

Kuinkas kävikään. Verinäyte otettiin ja leukosyyttejä olikin yllättäen 7200! Päivittäisellä kierrollaan lääkäri ei puhunut mitään uloskirjoituksesta! Aloin heti itkemään rajusti, olin aivan lohduton, itkusta ei tullut loppua ollenkaan. Hoitajat kertoivat kierron jälkeen lääkärille, että minulle oli epäviisaasti jo vihjaistu kotiinpääsystä ja siitä johtui se lohduton itku. Lääkäri päätti sen kuultuaan sitten kuitenkin uloskirjoittaa minut! Jihhuu, kotiin! Sopivasti melkein syntymäpäiväkseni! 14v! Ja vielä kokonainen kuukausi koulun alkuun!

Ehtona oli, että elokuun 8. päivä tulen ainakin yhden kerran vielä lumbaalipunktioon osastolle. Se näyte oli täydellisen hyvä.
Sen jälkeen jouduin vielä yhden kerran lokakuun 26. päivä punktioitavaksi "omasta tahdostani" tai oikeastaan oli pakko. Sain nimittäin yllättäen kovan päänsäryn ja pelkäsin, että nyt sairaus puhkeaa uudestaan. Oli pakko mennä otattamaan se punktio. Pakkasin kassiin tärkeimmät tavarani, olin varma, että joudun heti jäämään sairaalaan. Onnekseni kaikki oli hyvin ja päänsärkykin häipyi sen sileän tien!

 jatkuu...



lauantai 21. helmikuuta 2015

Menneitä muistellen osa 3/5


Edellinen osa löytyy täältä.




Aloin viihtymään. Mikään paikka ei sattunut eikä särkenyt, paitsi pää aina muutamia tunteja selkäydinpunktion jälkeen, mutta siitäkin selvisin hyvin, jos maltoin maata pari tuntia ilman tyynyä. Ja oli helppo malttaa maata, jos ei, niin seurauksena oli kova päänsärky.
Koin oloni siellä sairaalassa oikeastaan ihan mukavaksi. Kun painoin kelloa, tuli hoitaja kysymään, miten voi auttaa. No, pyysin vetämään verhoa hiukan eteen, ettei kevään aurinko suoraan silmiin paista. Tai sitten pyysin laittamaan peittoani parempaan asentoon. 
Voitteko kuvitella! Noin annoin passata itseäni, vaikka ihan hyvin olisin itse voinut vetää verhoa tai suoristaa peittoani. Totuin myös vuoteessa pesemiseen ja olisin kai antanut koko potilasajan jatkaa sitä, jos eivät hoitajat olisi lopettaneet ja vaativat, että nousen pesulavuaarin ääreen itse pesemään itseni.
Aina lääkärinkierron edellä hoitaja tuli petaamaan vuoteeni kauniisti, ihan lääkäriä varten. Arvaatteko, mitä minä tein? Tuskin oli hoitaja poistunut huoneestani, jo minä mylläsin sänkyni mieleisekseni ja sellaisena lääkäri sen sitten aina näki, luonnontilaisena. 

Olin luultavasti ainoa ikäiseni sillä osastolla, suurin osa oli pikkulapsia, onneksi eivät kanssani samassa huoneessa, vaan minä sain asuttaa huonettani numero 3 yksin, muutamaa lyhytaikaista poikkeusta lukuunottamatta. Nämä pikkulapset olivat suureksi osaksi lastenkodeista, joissa tarttuvat taudit tietenkin levisivät nopeasti, varsinkin siihen aikaan. 
Sairaala, jossa olin, oli nimittäin "kulkutautisairaala", kuten sitä silloin nimitettiin. Tosin sairauteni ei ollut "kulkutauti" sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikkakin tietyssä vaiheessa mahdollisesti tarttuva. 
Sille osastolle eivät vierailijat saaneet tulla sisälle tartuntavaaran takia, vaan heitä varten oli pitkä parveke, josta käsin ikkunan kautta saivat seurustella potilaiden kanssa. Minun huoneeseeni saivat vieraat vapaasti tulla ihan sisälle asti, joten en kai sitten ollut vaaraksi kenenkään terveydelle.


Tässä kuvassa näkyy alakerran vierailuparveke.

Maaliskuusta alkaen opettajistani vain muutama kävi luonani. Uskonnonopettajani, joka toimi myös sairaalapastorina, kävi useammin kuin kukaan muu opettajistani. Hän oli oikein mukava, hyvin sydämellinen ihminen, oli itsekin sairastanut paljon, joten osasi asettua sairastuneen asemaan. Koulussa hänen oppituntinsa olivat levottomia, luokka teki mitä lysti, hän ei osannut ollenkaan pitää kuria. Minullakin oli todistuksessa arvosana 9 todennäköisesti vain siksi, että olin "kiltisti" hänen tunneillaan ja toisinaan viittasinkin. 
Lauma luokkatovereitani kävi yhden kerran parvekkeen kautta moikkaamassa. Jostain syystä en ollenkaan muista parhaimpien kavereitteni käyntejä ollankaan? Tosin juuri tuossa elämänvaiheessa monestakin syystä johtuen ei minulla ollut kuin yksi hyvä luokkatoveri, paras muu ystäväni asui eri kaupungissa ja toinen yhtä hyvä ystäväni meni eri oppikouluun kuin minä ja lisäksi muutimme kauas entisestä kodistamme.
Oppikouluun meno ja muutto olivat erottaneet minut silloisista monista ystävistäni, ei ollut näitä moderneja yhteydenpitomahdollisuuksia kuin nykyään. Meillä ei ollut edes puhelinta kotona. 
Nyt muistankin, että tuo luokkatoverini, silloinen lähin ystäväni, kävi treffaamassa parvekkeen kautta, vanhempansa olivat kieltäneet sisälletulon huoneeseeni. Siksi ei vierailuista juurikaan muistikuvia jäänytkään.


Silloinen kouluni



Ainoana eläin- ja kasviopin  (siihen aikaan niitä nimitettiin näin) opettajani ei suostunut tulemaan sisälle potilashuoneeseeni "ettei saa tartuntaa" ja kävi sillä kylmällä parvekkeella pari kertaa tervehtimässä. Matematiikanopettajakin kävi kerran pari pikaisesti, samoin saksan ja ruotsin kielien opettajat. Ne olivat lähinnä tervehdyskäyntejä, mistään opettamisesta ei juurikaan ollut kyse. 
Itsekseni luin koulukirjojani parhaani mukaan ja kun sitten sairaalasta päästyäni menin takaisin kouluun, minut siirrettiin silti suoraan seuraavalle luokalle. Olin sentään ollut poissa kokonaisen kevätlukukauden! Ja kuinkas siinä kävikään - jäin luokalleni! Se turha vuosi vanhalla luokallani oli pitkä ja piinaava, olin koko ajan tietämätön, missä mennään, en pysynyt mukana ja silti se koko vuosi piti siellä roikkua. Mieluummin olisin heti mennyt vapaaehtoisesti kertaamaan sen edellisen vuoden kokonaisuudessaan uudelle luokalle.

Sairaalarakennus oli kaksikerroksinen, malliltaan pitkulainen, oikeastaan L-kirjaimen mallinen, minä majailin siinä ylemmässä kerroksessa. Mitä siinä siivessä oli, sitä en tarkkaan tiedä, kaiketi lisää osastoja. Nykyään siinä rakennuksessa on useampi geriatrinen eli vanhusten osasto.
Alakerta lie ollut silloin kokonaisuudessaan varattu polio- eli lapsihalvauspotilaille. Heitä oli siihen aikaan runsaasti. Polioepidemia oli riehunut jo vuonna 1954 ja vaikeimmat tapaukset olivat joutuneet jäämään monivuotiseen sairaalahoitoon. Nämä potilaat olivat aikuisia hengityshalvauspotilaita.





Reissasin heidän kanssaan sairaalan isolla ambulanssilla kerran kuussa yliopistolliseen sairaalaan tutkimuksiin. En tiedä, minne he menivät, minä kävin kuulotutkimuksissa sekä sairauteni kuin myös saamani antibiootin takia. Sen yleisiin haittavaikutuksiin kuului kuulon huonontuminen jopa ihan täydelliseen kuurouteen asti sekä tasapainoelimen vaurioituminen. Sairaus jo yksinäänkin olisi voinut aiheuttaa kuurouden. Onnekseni selvisin ilman vähäistäkään kuulon alenemista. Tasapainoni on kyllä ollut huono, esim. pyöräily on ollut hankalaa kaatumisien takia enkä ole sairauteni jälkeen sietänyt keinumista enkä pyörimistä ollenkaan.




Nämä hengityshalvauspotilaat koskettivat minua syvästi. 
Siihen aikaan oli ainoana mahdollisena keinona potilaan elämän säilyttämiseksi sellainen laite kuin rautakeuhkoymmärtääkseni vain tämän automatkan ajaksi potilas pääsi siitä pois, sitten taas takaisin, monet lopuksi elämäänsä. Nämä kerran kuussa mukana reissaavat potilaat tulivat vähitellen ulkonäöltä tutuiksi, he olivat aina samoja.
Tutuiksi tulivat minulle myös nuo toistuvat lumbaalipunktiot! Aina lääkärinkierron edellä hoitaja toi sängylleni potilaskansion valmiiksi. Onnekseni kierto alkoi osaston toisesta päästä ja niin minulla oli kylliksi aikaa tutkia sitä ja sain selville suunnitellut selkäydinpunktiot sekä uudet lääkkeet.
Joku hoitajista oli äidilleni ihmetellyt, että kuinka minä aina etukäteen jo tiedän, milloin on seuraava punktiopäivä. Äitini kertoi hänelle, että minä luen sen potilaskansiostani. Hauskasti äitini oli ihan ylpeä minusta, että hänellä on noin fiksu tytär, joka ymmärtää lukea potilaskansiota.

Lumbaali- eli selkäydinpunktio on toimenpiteenä epämiellyttävä. Silloin lapsena en siitä mitenkään tykännyt, mutta en osannut pelätäkään, ainakaan paljon. Nyt aikuisena osaan sitä pelätä, tietoa on enemmän ja tieto lisää tuskaa. 
Se toimenpide oli sairauteni takia tarpeellinen, selkäydinnesteestä näkee monenlaisia asioita mm. tulehduksia, verta yms. Muistan, että joidenkin arvojen piti laskea alle tietyn määrän, jotta pääsen kotiin.




Sairaalassaoloaikanani minulta otettiin lumbaalipunktio yli 40 kertaa. Siinä tilanteessa piti istua sängyn laidalla, tyyny syliin, selkä köyryyn, hoitaja piti lujasti kiinni, jotta pysyn köyryssä asennossa enkä voi liikahtaa ja sitten vaan toivoin parasta. Jos hyvin meni, niin ei sattunut ollenkaan ja niin oli suurimmassa osassa näitä punktioita. Joskus neula osui hermoon? ja siitä seurasi erittäin kova, vihlova, onneksi lyhytaikainen hermokipu ristiselästä jompaan kumpaan jalkaterään asti. Pahinta oli sen kivun pelko. Itse neulanpisto ei sattunut ollenkaan, vaikka neula oli kuin sukkapuikko, siihen aikaan.

Lisäksi sain koko 7 kk ajan piikkejä peffaan, ensin 2x vrk, sitten vain kerran. Pillereitä sain milloin minkinlaisia. Halusin aina tarkalleen tietää, mitä pillereitä ne olivat. Jos vastaus hoitajilta ei minua tyydyttänyt, katsoin tietosanakirjoista. Olisipa ollut jo silloin läppäri ja netti...
Jossain vaiheessa sain aamuisin ns. rautaviiniä (alkoholipitoisia rautaliuoksia sanottiin rautaviineiksi. Rautaviiniä on käytetty raudanpuutosanemian hoitoon), sen piti vahvistaa minua.
Olisi varmaan vahvistanutkin, mutta yksin kun olin huoneessani, kaasin sen aina viemäriin, se oli niin pahanmakuista. Sitten kaiketi sairaala-apulainen huomasi punasia pisaroita pesualtaassani ja "kanteli" hoitajille asiasta. Sen jälkeen sain rautaa pillereinä.
Saman kohtalon koki aamuinen kauravelli, en tykännyt ollenkaan, siis viemäriin. Tämänkin huomasi joku ja sitten kysyttiinkin, mitä mieleni aamuisin tekee. Kaurapuuroa, kiitos.




Minulle alettiin selittämään lääkkeitäni aika tarkkaan, huomasivat kai, että muuten ei lääkkeet mene sinne, minne pitäisi. Edelleenkin olen tarkka, mitä nielaisen, yli- ja epämääräisiä en huoli ollenkaan.
Jostain lääkkeestä sain vuodepotilasvaiheessa allergisen reaktion, tulin täyteen punaisia pisteitä. Muistaakseni oli kyseessä joku antibiootin tapainen lääke. Tai sitten se oli vihurirokko?
Kotiin päästyäni jouduin ottamaan vielä kaksi vuotta lääkkeitä ja hakemaan jonkin aikaa 2x viikossa antibioottipiikin osastolta. Muistan, kuinka silloin kahden vuoden jälkeen pelotti lopettaa ne lääkkeet, pelkäsin sairastuvani uudestaan, onneksi ei sentään niin käynyt.

Sairaalassa minulle tuli alkuvaiheessa sellaisia tilanteita, että en muistanut jonkun asian nimeä, en muistanut, miksi jotakin sanotaan. Esimerkiksi se kangas, joka roikkuu ikkunassa? Sehän on verho! Entä sellainen astia, jossa pestään astioita, pyykkiä yms? Sehän on pesuvati! Nämä olivat ne kaksi ensimmäistä sanaa, jotka olivat kadoksissa. Seurasi valitettavasti muitakin. ja seuraa yhä. 
Koulussa myöhemmin tulin huomaamaan, että ainekirjoitustaitoni oli rapistunut. En saanut enää niin hyvin numeroita aineistani, kuin mihin olin tottunut. En enää ollut yksi luokan parhaimmista aineenkirjoittajista. Ja sen kirjoittamisen vaikeutumisen huomaan yhä edelleenkin. Vaikka tämä sanankäytön vaikeus tuli sairauden seurauksena, niin kuitenkin kuulo ja myös näkökyky pysyivät normaaleina. Sellainen muutos tapahtui myös, että minusta, ujosta, hiljaisesta tytöstä tuli paljon puheliaampi. Pysyvästi.


Prof. J.W.

Kuka minua sitten hoiti?
Hoitava lääkärini oli sairaalan ylilääkäri, tartuntatauteihin erikoistunut lastenlääkäri, professori J.W. mukava hopeahapsinen vanhempi mies. Hän kun tiesi, että luen koulussa saksaa, kysyi joka kerta kierrolle tullessaan "wie gehts?" eli mitä kuuluu? Tämä toistui joka arkipäivä enkä koskaan saanut sanaa suustani, menin niin hämilleni. Loppujen lopuksi hän ei edes vastausta odottanutkaan, kunhan sanoi tervehdykseksi.

Oli jo kevättalvi eikä minua päästetty ulkoilemaan eikä kotilomalle. Aika ei silti missään vaiheessa tuntunut tylsältä eikä pitkältä. Taisin olla sen verran sairas, että lepäsin paljon. Toisaalta olen aina viihtynyt hyvin myös yksikseni. Yksi ajanviete oli koulukirjojen lukeminen. Lisäksi äitini toi kotoa mukanaan tietosanakirjoja yhden kerrallaan luettavakseni. Lehtiä, kirjoja, siinä ne ajankulut olivatkin. Kirjoittelin kirjeitä maailman meriä seilaavalle veljistäni nuoremmalle, pyysin mm. tuomaan tuliaiseksi apinan, kun kuulemma siellä Guineassa sellaisia oli. Äitini kauhuissaan kirjoitti veljelle, että ei missään nimessä saa tuoda mitään eläimiä sieltä!

Sinä talvena oli paljon lunta, maaliskuussa oli aurinkoista ja valoisaa. Äitini piti huolen siitä, että huoneeni pöydällä oli aina kimppu tulppaaneja. Silloin oli vielä sallittua, että potilashuoneissa oli kukkia. Setäni Helsingistä lähetti minulle laatikollisen Jaffa-appelsiineja, oikein puulaatikossa.




En kertaakaan käynyt muissa potilashuoneissa, en nähnyt edes vilausta niihin. Onneksi oli oman huoneeni ja viereisen, ison, noin 10-12 potilaan huoneen välissä koko seinän pituinen ikkuna, joka oli peitetty kangasverholla sen ison huoneen puolelta. Siitä huolimatta näköyhteys säilyi, pystyin kurkkimaan joko verhon alapuolelta tai muutamista raoista. Siinä olikin ajanvietettä kerrakseen! Huoneen potilaat olivat pikkulapsia lastenkodeista, häkkisängyissään kaikki, isommat ja ihan pienet. Oli mielenkiintoista seurata touhua ikkunan toisella puolen. Ja mistäkö tiesin, että lapset olivat lastenkotilapsia? No, siitä seuraavalla kerralla..."


jatkuu...




torstai 19. helmikuuta 2015

Menneitä muistellen osa 2/5


Aikaisempi "Menneitä muistellen" löytyy täältä.


Huivi oli muotia.

Ollessani 13 vuotias jouduin viettämään pitkän ajan sairaalassa ja nyt vanhempana sitä kokemusta hauskoine ja vähemmän hauskoine tapahtumineen muistelen. Se aika, 7 kk sairaalassa, oli silloin koko elämä, mitään muuta elämää ei ollut, ei koulua, ei huveja, ei kavereita eikä sitä arkea, jota muut sairaalan ulkopuolella elivät.  Sairaalassa oleminen on niin kokonaisvaltaista, se on sillä hetkellä kaikki.
Nyt vasta aikuisena, monta vuosikymmentä myöhemmin, ensi kertaa tarkastelen tuota sairaala-aikaa aikuisen ihmisen näkökulmasta. Tähän asti se oli vain kaukainen lapsuusmuisto, joka kulki aina mukanani, kuin osa minua. Niinhän se olikin. Ikinä en muista kenenkään kysyneen siitä ajasta mitään. Taitaa olla yleisestikin niin, ettei kenenkään sairaskertomukset jaksa muita kiinnostaa. Paitsi ehkä ammatillisessa mielessä.

Hyppelen nyt asiasta toiseen, saattaa olla ajottain sekavan tuntuista, mutta muulla tavalla en saa mitään aikaiseksi. Kuvia ei juuri ole, koska siihen aikaan kuvaaminen oli lähinnä sitä, että ulkona aurinkoisella säällä otettiin kuvia. Ei sisätiloissa eikä varsinkaan talvella. Laatikkokameroissa harvoin oli salamavaloa.


Samana vuonna purjeveneilemässä.

Olin siis 13 vuotias, perusterve tyttö. Kävin yhteiskoulun kolmatta luokkaa. Marraskuun loppupuolella muistelen kärsineeni päänsärystä, siitä kuitenkaan sen enempiä kenellekään mainitsematta. Olin juuri innostunut kutomaan, työn alla oli vaaleanvihreä villapaita itselleni, se ei kuitenkaan koskaan tullut valmiiksi, monestakin syystä. Muistan siinä kutoessa usein ajatelleeni, että "voi  tuota päänsärkyä" ja taas puikot heilumaan. Näin jälkikäteen en ymmärrä, miksi en kertonut siitä päänsärystä kenellekään? Koulua kävin normaalisti ja kaikki muu elämässäni oli hyvin.

Joulukuun 9. päivä järjestettiin koulussani sarjan viimeinen poliorokotustilaisuus ja otin tietenkin siihen osaa, mainitsematta mitään päänsärystäni, en osannut pitää sitä mitenkään merkittävänä asiana. Tuskin siihen olisi edes suhtauduttu vakavasti. Koulua kävin joululoman alkamiseen asti. Muistaakseni.

Joulu läheni ja koin itseni yhä sairaammaksi. Jouluviikolla kerroin päänsärystä äidilleni. Sitten vointini huononikin nopeasti. Joulukuun 22. päivä äitini soitti sille lastenlääkärille, jonka luona kävin aina, jos jotain ilmeni. Lääkäri ei "ehtinyt" tulemaan kotikäynnille, vaan sanoi, että tuontapaista on liikkeellä, kyllä se siitä ohi menee ja määräsi penisilliiniä haettavaksi apteekista.
Siinä vaiheessa olin jo vuodepotilas kotonani, kuume 39-40 astetta. Vielä muutama päivä jouluun.
Pelottava asia tapahtui siinä maatessani, oikea käsivarteni halvaantui/jäykistyi alkaen sormenpäistä ja se tunne eteni käsivartta ja oikeaa vartalonpuoliskoa pitkin jalkoihin ja sitten vasemmalla puoliskolla tapahtui sama asia, mutta toisin päin, varpaista ylöspäin. Sen jälkeen se halvauksen tuntuinen tila nopeasti hävisi. Olin liian voipunut mainitakseni siitä mitään kenellekään.
Aattoiltana viimeinen muistikuvani oli, kun vanhin veljeni kihlattunsa kanssa kävi meillä tuomassa joululahjoja, ihan viimeiseksi muistan käyneeni vessassa yöllä kello puoli yksi. Seuraaavaksi heräsin sairaalassa.


Alkuperäistä tekstiä lastenlääkäriltäni.


Joulupäivän iltana pyydettiin lastenlääkäri paikalle ja hän tulikin, kirjoittin suosituksen/lähetteen sairaalahoitoon ja anivarhain tapaninpäivänä minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Näistä tapahtumista en muista mitään. Luulin kaikki nämä vuodet heränneeni tajuttomuudesta heti seuraavana päivänä. Sairaaladokumenteista kuitenkin selvisi, että olin vuodenvaihteeseen asti tajuton!







Muistan sen heräämisen hetken, kuin se olisi juuri eilen tapahtunut. Sairaanhoitaja seisoi vuoteeni vieressä, tarkasteli telineessä olevaa tippapulloa, ulkona oli valoisaa, varis istui ikkunan ulkopuolella olevan parvekkeen kaiteella, lunta oli ikkunalaudalla, huoneen katto ja seinät olivat haalean vaaleanvihertäviä. Tiesin heti, että olen sairaalassa, kysyin hoitajalta, mitä kello on. Sanoi sen olevan puoli yksi. Sitten aloin laskemaan sormiani. Sormi kerrallaan laskin yksi, kaksi ,kolme, neljä, viisi. Ja taas uudestaan. Monta kertaa. Kuin pakkomielle.

Luulin olleeni siitä päivästä alkaen ns. kärryillä tapahtumista. Tosiasiassa tajuttomuudesta heräämiseni jälkeen minulla ei ole ainuttakaan muistikuvaa seuraavien 6 viikon ajalta, ne viikot ovat kuin poispyyhityt.

Pääasiassa äitini kävi vierailulla luonani. Näitä vierailuja tuli tulevaisuudessa tapahtumaan 7 kuukauden ajan ihan joka ikinen päivä. Äitini tuli aina töittensä jälkeen kaupungin halki kävellen sairaalaan luokseni, koskaan hänellä ei ollut kiire pois, vaikka työpäivänsä päättyi vasta klo 17 ja silloin lauantaikin oli työpäivä klo 13 saakka. Ja sinä ainoana päivänä, jolloin äitini ei voinut tulla vierailulle, tuli isäni. Harvakseltaan kävivät yhdessä, isäni oli matkatöissä, harvoin kotona. Vanhempani jopa muuttivat asumaan lähemmäs sairaalaa, kun selvisi, että selviän ehkä sittenkin hengissä ja sairaalassa olostani tulee todennäköisesti pitkä.


Nestelista


Voinnistani selvisi se, että tilanne on vakava. Vanhemmilleni sanottiin, että selviytyminen hengissä on noin 50/50 ja selviytyminen fyysisesti terveenä sangen epävarmaa. Tämän kuultuaan äitini otti sairaalan portaikossa olevasta koristenokkosesta pistokkaan ja laittoi sen kotona multaan. Jos nokkonen alkaisi kasvamaan, niin minä selviän hengissä ja jotakuinkin terveenä. Nokkonen tekaisi kuin tekaisikin itselleen juuret, vaikka oli talvi ja lähti hyvin kasvamaan. Ja minä loppujen lopuksi paranin saamatta sen suurempia pysyviä haittoja, mutta siihen tuli kulumaan vielä monen monta kuukautta. 


Värinokkonen

Ensi alkuun olin tietenkin täydellisesti vuodepotilas. Ensimmäinen muistikuvani niiden täysin tyhjien viikkojen jälkeen oli, kuinka minua vietiin röntgeniin kuvattavaksi ja siksi piti nousta sängystä pystyyn, niin en kyennyt siihen. Tasapaino oli täysin kadoksissa ja kantapäihin sattui tosi kovasti, kun minua pideltiin tuettuna seisomassa. Silloin lie ollut helmikuun alku.
Niiden muistamattomien viikkojen aikana otettiin parin viikon ajan ensin päivittäin, sitten toiset pari viikkoa joka toinen päivä lumbaalipunktio eli selkäydinnäyte. Ihan hyvä, että en tiedä mitään noista tiheistä tutkimuksista! Helmikuun alusta niitä otettiin 4 päivän välein, myöhemmin 1-2 kertaa viikossa. Koko sairaalaoloaikana kaikkiaan yli 40 kertaa ja kotiutumisen jälkeenkin vielä 2 kertaa.




Sitten koitti aika, jolloin sain alkaa harjoittelemaan uudestaan kävelemistä ja jalkeilla olemista. Se alkoi nopeasti sujumaan ja siitä alkoi tavallaan se kivampi ajanjakso sairaalassa. Tosin selkäydinpunktioita otettiin tavantakaa, mutta se olikin lähes se ainoa kurja juttu.

Aikaisemmat "Lapsuusmuistot" löytyvät täältä

jatkuu...



tiistai 17. helmikuuta 2015

Menneitä muistellen osa 1/5


Olen joskus jossain postauksessa maininnutkin, että olin lapsena (13v) pitkän aikaa sairaalassa. Se ajanjakso oli itselleni hyvin merkityksellistä, monellakin tavalla. Tietenkin, että paranin, oli tärkeä asia, mutta 13 vuotiaana en osannut sellaisia pohtia. Pidin kai itsestään selvänä, että sairaalassa paranee. En ollut kivulias enkä koko aikaa vuodepotilaana ja siksi osasin jotenkin nauttiakin siitä sairaalassa olostani. Se aika oli antoisaa, mielenkiintoista monella tavalla, monia asioita ihmettelin, niin itsessäni kuin muissa.
Kotonani ei siitä ajasta jälkeenpäin juteltu juuri ollenkaan. En tiedä, onko se tyypillistä vai oliko minun perheeni jotenkin "erilainen". Itsekään en esittänyt kysymyksiä, koska luulin tietäväni kaiken, olinhan kokenut sen kaiken. Ehkä niin vanhempanikin ajattelivat.
Tunnetasolla asiasta olisi ollut antoisaa keskustella. Vanhempani sen ajan ihmisinä tuskin olisivat osanneet sellaista keskustelua pitää edes tarpeellisena. Myöskään jo silloin aikuiset veljeni eivät milloinkaan puhuneet sairaala-ajastani mitään. No, miehethän tunnetusti eivät paljon puhu eikä pukahda.
Nyt, jos äitini vielä olisi elossa, haluaisin kysellä häneltä, miltä se kaikki tuntui, kun oma lapsi oli sairaalassa niinkin kauan ja myös sitä, mitä kaikkea heidän elämässään sinä aikana tapahtui.





Tämä oli pitkä esipuhe.
Sain siis vihdoinkin aikaiseksi tilata silloiset sairaaladokumentit itselleni. Usein olin sitä suunnitellut, en vaan saanut toimeksi. Nyt ne paperit saapuivat viikko sitten. Sen ajan raporttimerkinnät oli tehty käsin kirjoittamalla tai koneella. Raportointi silloin ei todellakaan ole ollut sellaista jokaisen päivän raportointia, jota tänä päivänä vaaditaan.




Yllätyksekseni omat muistikuvani olivat ihan toisenlaisia kuin mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Tiesin sen, milloin olin joutunut sairaalaan (joulu- tai tapaninpäivänä), se minulle kerrottiin. Olin silloin tajuton ja luulin tähän asti heränneeni tajuttomuudestani jo seuraavana päivänä. Papereitteni mukaan olinkin siinä tilassa vuodenvaihteeseen. Vointini oli ollut todella huono, sitäkään en ollut mitenkään sisäistänyt, että olin niin sairas.
Kuvittelin tähän asti, että jo parin viikon kuluttua olin jalkeilla, tosiasiassa siihenkin meni melkein 2 kuukautta. Tammi- ja helmikuulta minulla ei ole mitään muistikuvia.
Ne päivät eivät itselleni olleet olemassakaan, joista en mitään muista. Elämä jatkuu vain niissä muistikuvissa, jotka todella muistaa ja tietää ne eläneensä. Ihan uusi kokemus.
Ajattelin kertoa niistä ajoista enemmänkin, tosin, en ole varma, kiinnostaako ketään.

  • Jos jollain on vastaavanlainen menneisyys, pitkä sairaalassaoloaika tai vaikea sairaus takanaan, niin kannattaa tilata itselleen asiakirjat hoidosta. Varsinkin, jos on kysymys useiden vuosikymmenten takaisesta ajasta, kuten minunkin tapauksessani. 


maanantai 16. helmikuuta 2015

Kuva-Mix




Voitteko kuvitella, että ikäiseni ihminen osaa tehdä tyhmiä hankintoja! En pätkääkään ajatellut, ostin vaan. Täällä hyasintit ovat ympärivuotisia kukkia eikä pelkkiä joulukukkia, kuten koto-Suomessa on totuttu. Kesäisin näkee kukkivia hyasintteja siellä täällä, ihmisten puutarhoissa sekä kaupungin istutuksissa.
Niinpä minä ajattelin, nyt kun keväisiä kukkia on kaupan, että ostanpa "hajusintin" raikastamaan huoneilmaa, ei tarvi hankkia mitään kemiallisia hajusteita jne. Kaipasin kevään tuoksua.
Innoissani ostin kaksi kpl, mutta en tullut ajatelleeksi, että kummassakin oli sipuleita 3 kpl. No, lämpimässä huoneilmassa ne muutaman yön yli kasvoivat pitkiksi, honteloiksi varsiksi, joita piti sitoa, jotta eivät ihan retkahtaneet.

Sitten ne kukat avautuivat! Tuoksu oli niin päällekäypää, että voin huonosti. Allerginen en ole, sen tiesin jo entuudestaan. Nämä kuusi hyasinttia tuoksuivat aivan uskomattoman voimakkaasti.
Kuinka voikaan hyvä, miellyttävä tuoksu suurena määränä olla kuvottavaa!
Toisen niistä vein meidän porraskäytävämme kukkapöydälle (joka nykyään on naapurinmamman käytössä, hän on innostunut kukkiin, luulin jo, että hänellä on ollut joku juhlapäivä. Ei ollut, vaan hän kertoi ostaneensa kaikki kukat itse. Niitä on nyt puolisen tusinaa siinä meidän pöytänurkkauksessa. Suon hänelle tämän ilon mielelläni. Yksinäinen vanhus kun on )

Ajattelin, että se yksi hyasintti  (= kolme sipulia!) riittää meille. Seuraavana aamuna olin pyörtyä, kun menin olohuoneeseen! Ei, ei, tämäkin hyasintti päätyi porraskäytävään.
No sitten, meidän porraskäytävämme, joka on sentään aika iso, tuoksui niin, että minulle tuli jo ovea avatessa paha olo ja se tuoksu tuli oven läpi sisälle eteiseen asti!
En jäänyt odottamaan kahden naapurimme mahdollisia valituksia, vaan jouduin poistamaan tuon valkoisen sieltä. Se on nyt ulkona parvekkeella, lienee liian kylmässä. Joko se kuolee ressukka sinne tai joudun heittämään sen pois.


Näin koisii Wuppe, Wuppe koisii näin...

tai sitten näin!


"Meidän" lampemme 5. helmikuuta 2015

ja 10 päivää myöhemmin.


Aurinkoisen sunnuntaipäivän kuvasatoa:


Puistossa jo viikko sitten, kohtitulevaa koiraa tarkkaillen.


Mikäpä mukavampaa, kuin maamyyrän keon päällä hajuja haistella!


Isäntä on innostunut ottamaan kuvia sylissä istuvasta Wupesta.


Ahaa, tuoltakin  tulee koira, nyt silmä tarkkana!


No, tuliks ny kaikki tärkiä sanottuu? Häh?



maanantai 9. helmikuuta 2015

Aurinko?


Onko tässä Wupen kaverina se kuuluisa "Naapurin Musti"?

Koko talvisen vuodenajan on aurinko paistanut aina vain yhden päivän kerrallaan. Aurinko ilmestyy kuin muistuttamaan itsestään, että täällä ollaan, vaikkei usein tavata. Joka kerta herää odotus aurinkoiseen ajanjaksoon, mutta kattia kans. Seuraava päivä on aina ollut pilvinen ja pimeä. Pahimmassa tapauksessa monta synkkää päivää tai viikkoa. Näin on edetty koko talvi.
Sitäkin enemmän on nautittu siitä yhdestä päivästä, jolloin aurinko on päättänyt näyttäytyä!
Wuppe on auringonpalvoja, etsii aurinkoisen paikan itselleen, nauttii lämmöstä, vaikka muuten ei ole mitenkään erityisen viluinen koira.


Huiii, onpa tuo "Musti" aika iso...

Perjantaina saimme nauttia auringosta ihan taivaan täydeltä, keväinen tunne valtasi meikäläisenkin. Jo pohdin, että ihanaa, pian saa laittaa jo parvekkeen keväiseen kuntoon. Oli kaunis, aurinkoinen päivä, jopa hiukan lämminkin. Suunnittelin seuraavaksi päiväksi suursiivousta, joka tosin kohdallani tarkoittaa "hiukan isompi siivous".
Tuli seuraava päivä, lauantai, pilvinen, myrskyisä, kylmä tuuli, tihkuakin. En tiedä, pitikö olla helpottunut siitä, että "suursiivous" toteutui vain imurointina...


Minä itte.

Olen huomannut valoisuuden, auringon merkityksen omalle mielialalleni vasta jäätyäni työelämästä pois. Olen selkeästi pirteämpi, puheliaampi, iloisempi aurinkoisina päivinä. Pilvisinä, auringottomina päivinä ei huvita juuri mikään, laiskottaa.
Työssäoloaikana päivät kuluivat neonvalaistussa ympäristössä, silloin ei ollut paljonkaan merkitystä sillä, oliko ulkona aurinkoinen sää vai eikö.
Pitäisikö hankkia ensi talveksi kaamoslamppu vai lienevätkö humpuukia?
Kuinkas muuten, eilen sunnuntaina oli auringonpaistetta taivaan täydeltä, tänään maanantaina on luvattu aurinkoa 0 tuntia eli taas pilvinen, tuulinen päivä.