Kiire, kiire...

Kuten otsikkokin kertoo, niin kiirettä on pitänyt. Nyt kun taas näen uusilla laseillani, niin on löytynyt ihan hirveän paljon tekemistä. Kirjoja olen lukenut, hylännyt ja uutta aloittanut. Myös Wupelle aloin kutomaan villapaitaa, koska oli männä viikolla kauhean kylmää. No, puseron kohtalo on sama kuin aloittamani kirjojen eli on kudottu, on purettu ja taas kudottu. Mitään en siis ole aikaiseksi saanut, vaikka koko ajan olen jotain tehnyt.
Aloin myös käyttämään  iPadiä eli tablettiakin vasta nyt, vaikka kaapissa se on majaillut jo lähes vuoden. Ja tietenkin koukuttauduin oitis tietokilpaan nimeltä Quizduell.
Eli lyhyesti sanoen, olen nauttinut suunnattomasti siitä, että taas näen yhtä hyvin kuin ennen vanhaan.

Puistossa on jo keväistä, ei luntakaan enää!

Wuppe ihana on on paikkansa löytänyt. Ihan viime päivinä olen saanut sen vaikutelman, että on entistäkin rennompi ja luottavaisempi. Alunperin luulin aikuisen koiran sopeutuvan uuteen perheeseen täysin jo yhdessä kuukaudessa, mutta nyt olen tajunnut, että prosessi on paljon pidempi, sanoisinko, että vasta 4-6 kuukauden kuluttua koira on oikeasti kotona uudessa kodissaan. Ihan pienenpieniä muutoksia Wupessa olen huomannut ihan tähän päivään asti, sellaista hienosäätöä olemisessa. Pentukoira tietenkin sopeutuu nopeasti, sillähän ei ole tietoista menneisyyttä juuri lainkaan.

Kukas tuolta tulee?

Nyt kun on taas ollut lämpöisempää eli nollan kahta puolta, niin Wuppe on saanut kävellä pitempiä lenkkejä. Wupella on myös nykyään jo omia toiveita lenkkien suunnan ja pituuden mukaan. Alkuaikoinahan Wupi ei osoittanut mitään oma-aloitteisuutta, mutta nyt sälli jo tietää, missä on ne parhaat tekstiviestit, joita täytyy käydä kommentoimassa. Jos sää vain sallii, niin Wupen toiveita noudatetaan, onneksi ei ole niin itsepäinen kuin Vili oli. Vilin kanssa ei kompromissiä löytynyt koskaan, Wupen kanssa se sujuu hienosti. 

Puistossa Wupi tapaa joitakin mukavia kaverikoiria, kuten Paulchen, jonka kanssa leikki sujuu rattoisasti, vaikka sekin on uros. Joitakin häijyjä, isoja koiria olemme myös tavanneet, eräätkin, dalmatialainen ja berninpaimenkoira ovat tuskin pideltävissä ja niitten omistajat antavat niiden juosta jopa vapaina, ottavat kyllä kiinni, kun huomaavat toisia koiria lähistöllä. Pelottavalta tuntuu, jos tuo kiinniotto ei jostain syystä onnistuisikaan...

Sehän on mun kamuni Paulchen

Olen vasta nyt kaikkien koiravuosieni jälkeen tajunnut, että on ihan turhaa, joskin kaunista, ostaa koiralle hienoja ja jopa kalliita petejä. Aikaisemmat isot koirani omistivat korkeintaan yhden patjan tai peiton, makoilivat missä itse halusivat. Nyt näiden pienten koirien, Vilin ja Wupen kanssa olen sortunut ihan liian moniin petikauppoihin. Osa oitis huonoksi havaittuja, osa koiralle kelvanneita, mutta itse en ole kaikista tykännyt.
Jos olisin ymmärtänyt, niin olisin ostanut tai vanhoista varastoistani antanut koirille huopia, täkkejä tai mattoja makuualustoiksi. Niistä koira saa petaamalla haluamansa mallisen pedin, sellainen on helppo pudistaa roskista ja sellaisen voi pestä pesukoneessa. Wuppe makaa mielellään takkien päällä eli sellainenkin sopii pienelle koiralle pediksi.

Pitkän lenkin jälkeen on hyvä levähtää

Wuppe rakastaa tiikeriään ihan valtavasti. Jopa tunnistaa, kun kysyn "missä tikru on". Siivotessa siirrän Wupen pehmolelut takaisin lelukoppaan ja Wuppe kantaa ne takaisin. Makuuhuoneeseen Wupi ei "kavereitaan" tuo, ne kuuluvat olohuoneeseen, Wupen mielestä siis.
Vahtimisvietti Wupella on edelleen aika vahva. Jos on tiedossa kyläilijöitä, korjaan kaikki Wupen lelut ja herkut pois, ettei tule konflikteja vieraiden kanssa. Näin oman perheen kesken ei sen sijaan ole ongelmia.

Leivänkanttia kaluamassa

Wuppe ei ole ollut erityisen kiinnostunut luista eikä purutikuista. Tuli isoja summia maksettua ihan turhaan, kun yritin löytää Wupelle jotain mieleistä ja samalla terveellistä.
Sitten luin joltain koirafoorumilta, että kuivatettu leipä on monen koiran mielestä sitä kaikkein parasta herkkua, "ihan tyhmää maksaa kalleista kaupan herkkutikuista".
Niinpä leikkasin oman leipäni (kurpitsansiemenleipä/Lidl) kantit kapeiksi ja kuivatin ne. Wuppe tykkää niistä, nakertelee silpuksi, tuskin syö niitä kuitenkaan. Se nakertaminen ja ajankulu ovatkin ne tärkeimmät asiat purutikuissa. Onneksi Wuppe ei reagoi viljoihin mitenkään, vaikka niitä muuten vältänkin antamasta.

Ikkunalaudalla on vaihteeksi ihan kiva olla.

Muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että osaisin nauttia elämästä Wupen kanssa. Wupi ei oireile mitenkään, ei kutia, ei silmät vuoda ja korvat ovat puhtaat. Niin herkästi sitä unohtaa kaiken hyvän ja pitää sitä itsestäänselvyytenä. Vilin kanssa oli jokainen päivä täynnä pelkoa pahemmasta, jatkuvaa epävarmuutta, tarkkailemista ja sitten kuitenkin onnentunnetta, kun kaikki sujui hyvin.

Wuppe pitäisi nyt helmikuun aikana viedä hammaskiven poistoon, mutta minulla on pelko siitä, että jotain menee pieleen, että menetän Wupin. Olen siirtänyt ajanvarauksen tekemistä jo joulusta lähtien, enkä ole vieläkään sitä saanut aikaiseksi. Olen valinnut muutaman kelvollisen tuntuista eläinlääkäriä lähiseudulta, joista pitäisi vielä päättää, kenelle menisimme. Meidän "oma" ell valitettavasti ei omista vastaanotollaan inhalaationarkoosilaitteita, ja siksi emme mene hänen vastaanotolleen.

 Katso koiraasi silmiin, ethän voi väittää, että eläimillä ei ole sielua?

Sieh deinem Hund in die Augen und versuche zu sagen, dass Tiere keine Seele haben.

(Victor Hugo)