Menneitä muistellen osa 3/5

Edellinen osa löytyy täältä.

Aloin viihtymään. Mikään paikka ei sattunut eikä särkenyt, paitsi pää aina muutamia tunteja selkäydinpunktion jälkeen, mutta siitäkin selvisin hyvin, jos maltoin maata pari tuntia ilman tyynyä. Ja oli helppo malttaa maata, jos ei, niin seurauksena oli kova päänsärky.

Koin oloni siellä sairaalassa oikeastaan ihan mukavaksi. Kun painoin kelloa, tuli hoitaja kysymään, miten voi auttaa. No, pyysin vetämään verhoa hiukan eteen, ettei kevään aurinko suoraan silmiin paista. Tai sitten pyysin laittamaan peittoani parempaan asentoon. 

Voitteko kuvitella! Noin annoin passata itseäni, vaikka ihan hyvin olisin itse voinut vetää verhoa tai suoristaa peittoani. Totuin myös vuoteessa pesemiseen ja olisin kai antanut koko potilasajan jatkaa sitä, jos eivät hoitajat olisi lopettaneet ja vaativat, että nousen pesulavuaarin ääreen itse pesemään itseni.

Aina lääkärinkierron edellä hoitaja tuli petaamaan vuoteeni kauniisti, ihan lääkäriä varten. Arvaatteko, mitä minä tein? Tuskin oli hoitaja poistunut huoneestani, jo minä mylläsin sänkyni mieleisekseni ja sellaisena lääkäri sen sitten aina näki, luonnontilaisena. 

Olin luultavasti ainoa ikäiseni sillä osastolla, suurin osa oli pikkulapsia, onneksi eivät kanssani samassa huoneessa, vaan minä sain asuttaa huonettani numero 3 yksin, muutamaa lyhytaikaista poikkeusta lukuunottamatta. Nämä pikkulapset olivat suureksi osaksi lastenkodeista, joissa tarttuvat taudit tietenkin levisivät nopeasti, varsinkin siihen aikaan. 

Sairaala, jossa olin, oli nimittäin "kulkutautisairaala", kuten sitä silloin nimitettiin. Tosin sairauteni ei ollut "kulkutauti" sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikkakin tietyssä vaiheessa mahdollisesti tarttuva. 

Sille osastolle eivät vierailijat saaneet tulla sisälle tartuntavaaran takia, vaan heitä varten oli pitkä parveke, josta käsin ikkunan kautta saivat seurustella potilaiden kanssa. Minun huoneeseeni saivat vieraat vapaasti tulla ihan sisälle asti, joten en kai sitten ollut vaaraksi kenenkään terveydelle.

Tässä kuvassa näkyy alakerran vierailuparveke.

Maaliskuusta alkaen opettajistani vain muutama kävi luonani. Uskonnonopettajani, joka toimi myös sairaalapastorina, kävi useammin kuin kukaan muu opettajistani. Hän oli oikein mukava, hyvin sydämellinen ihminen, oli itsekin sairastanut paljon, joten osasi asettua sairastuneen asemaan. Koulussa hänen oppituntinsa olivat levottomia, luokka teki mitä lysti, hän ei osannut ollenkaan pitää kuria. Minullakin oli todistuksessa arvosana 9 todennäköisesti vain siksi, että olin "kiltisti" hänen tunneillaan ja toisinaan viittasinkin. 

Lauma luokkatovereitani kävi yhden kerran parvekkeen kautta moikkaamassa. Jostain syystä en ollenkaan muista parhaimpien kavereitteni käyntejä ollankaan? Tosin juuri tuossa elämänvaiheessa monestakin syystä johtuen ei minulla ollut kuin yksi hyvä luokkatoveri, paras muu ystäväni asui eri kaupungissa ja toinen yhtä hyvä ystäväni meni eri oppikouluun kuin minä ja lisäksi muutimme kauas entisestä kodistamme.

Oppikouluun meno ja muutto olivat erottaneet minut silloisista monista ystävistäni, ei ollut näitä moderneja yhteydenpitomahdollisuuksia kuin nykyään. Meillä ei ollut edes puhelinta kotona. 

Nyt muistankin, että tuo luokkatoverini, silloinen lähin ystäväni, kävi treffaamassa parvekkeen kautta, vanhempansa olivat kieltäneet sisälletulon huoneeseeni. Siksi ei vierailuista juurikaan muistikuvia jäänytkään.

Silloinen kouluni

Ainoana eläin- ja kasviopin  (siihen aikaan niitä nimitettiin näin) opettajani ei suostunut tulemaan sisälle potilashuoneeseeni "ettei saa tartuntaa" ja kävi sillä kylmällä parvekkeella pari kertaa tervehtimässä. Matematiikanopettajakin kävi kerran pari pikaisesti, samoin saksan ja ruotsin kielien opettajat. Ne olivat lähinnä tervehdyskäyntejä, mistään opettamisesta ei juurikaan ollut kyse. 

Itsekseni luin koulukirjojani parhaani mukaan ja kun sitten sairaalasta päästyäni menin takaisin kouluun, minut siirrettiin silti suoraan seuraavalle luokalle. Olin sentään ollut poissa kokonaisen kevätlukukauden! Ja kuinkas siinä kävikään - jäin luokalleni! Se turha vuosi vanhalla luokallani oli pitkä ja piinaava, olin koko ajan tietämätön, missä mennään, en pysynyt mukana ja silti se koko vuosi piti siellä roikkua. Mieluummin olisin heti mennyt vapaaehtoisesti kertaamaan sen edellisen vuoden kokonaisuudessaan uudelle luokalle.

Sairaalarakennus oli kaksikerroksinen, malliltaan pitkulainen, oikeastaan L-kirjaimen mallinen, minä majailin siinä ylemmässä kerroksessa. Mitä siinä siivessä oli, sitä en tarkkaan tiedä, kaiketi lisää osastoja. Nykyään siinä rakennuksessa on useampi geriatrinen eli vanhusten osasto.
Alakerta lie ollut silloin kokonaisuudessaan varattu polio- eli lapsihalvauspotilaille. Heitä oli siihen aikaan runsaasti. Polioepidemia oli riehunut jo vuonna 1954 ja vaikeimmat tapaukset olivat joutuneet jäämään monivuotiseen sairaalahoitoon. Nämä potilaat olivat aikuisia hengityshalvauspotilaita.

Reissasin heidän kanssaan sairaalan isolla ambulanssilla kerran kuussa yliopistolliseen sairaalaan tutkimuksiin. En tiedä, minne he menivät, minä kävin kuulotutkimuksissa sekä sairauteni kuin myös saamani antibiootin takia. Sen yleisiin haittavaikutuksiin kuului kuulon huonontuminen jopa ihan täydelliseen kuurouteen asti sekä tasapainoelimen vaurioituminen. Sairaus jo yksinäänkin olisi voinut aiheuttaa kuurouden. Onnekseni selvisin ilman vähäistäkään kuulon alenemista. Tasapainoni on kyllä ollut huono, esim. pyöräily on ollut hankalaa kaatumisien takia enkä ole sairauteni jälkeen sietänyt keinumista enkä pyörimistä ollenkaan.

Nämä hengityshalvauspotilaat koskettivat minua syvästi. 

Siihen aikaan oli ainoana mahdollisena keinona potilaan elämän säilyttämiseksi sellainen laite kuin rautakeuhko, ymmärtääkseni vain tämän automatkan ajaksi potilas pääsi siitä pois, sitten taas takaisin, monet lopuksi elämäänsä. Nämä kerran kuussa mukana reissaavat potilaat tulivat vähitellen ulkonäöltä tutuiksi, he olivat aina samoja.

Hengityslaitepotilas 1965

Tutuiksi tulivat minulle myös nuo toistuvat lumbaalipunktiot! Aina lääkärinkierron edellä hoitaja toi sängylleni potilaskansion valmiiksi. Onnekseni kierto alkoi osaston toisesta päästä ja niin minulla oli kylliksi aikaa tutkia sitä ja sain selville suunnitellut selkäydinpunktiot sekä uudet lääkkeet.
Joku hoitajista oli äidilleni ihmetellyt, että kuinka minä aina etukäteen jo tiedän, milloin on seuraava punktiopäivä. Äitini kertoi hänelle, että minä luen sen potilaskansiostani. Hauskasti äitini oli ihan ylpeä minusta, että hänellä on noin fiksu tytär, joka ymmärtää lukea potilaskansiota.

Lumbaali- eli selkäydinpunktio on toimenpiteenä epämiellyttävä. Silloin lapsena en siitä mitenkään tykännyt, mutta en osannut pelätäkään, ainakaan paljon. Nyt aikuisena osaan sitä pelätä, tietoa on enemmän ja tieto lisää tuskaa. 

Se toimenpide oli sairauteni takia tarpeellinen, selkäydinnesteestä näkee monenlaisia asioita mm. tulehduksia, verta yms. Muistan, että joidenkin arvojen piti laskea alle tietyn määrän, jotta pääsen kotiin.

Sairaalassaoloaikanani minulta otettiin lumbaalipunktio yli 40 kertaa. Siinä tilanteessa piti istua sängyn laidalla, tyyny syliin, selkä köyryyn, hoitaja piti lujasti kiinni, jotta pysyn köyryssä asennossa enkä voi liikahtaa ja sitten vaan toivoin parasta. Jos hyvin meni, niin ei sattunut ollenkaan ja niin oli suurimmassa osassa näitä punktioita. Joskus neula osui hermoon? ja siitä seurasi erittäin kova, vihlova, onneksi lyhytaikainen hermokipu ristiselästä jompaan kumpaan jalkaterään asti. Pahinta oli sen kivun pelko. Itse neulanpisto ei sattunut ollenkaan, vaikka neula oli kuin sukkapuikko, siihen aikaan.

Lisäksi sain koko 7 kk ajan piikkejä peffaan, ensin 2x vrk, sitten vain kerran. Pillereitä sain milloin minkinlaisia. Halusin aina tarkalleen tietää, mitä pillereitä ne olivat. Jos vastaus hoitajilta ei minua tyydyttänyt, katsoin tietosanakirjoista. Olisipa ollut jo silloin läppäri ja netti...
Jossain vaiheessa sain aamuisin ns. rautaviiniä (alkoholipitoisia rautaliuoksia sanottiin rautaviineiksi. Rautaviiniä on käytetty raudanpuutosanemian hoitoon), sen piti vahvistaa minua.
Olisi varmaan vahvistanutkin, mutta yksin kun olin huoneessani, kaasin sen aina viemäriin, se oli niin pahanmakuista. Sitten kaiketi sairaala-apulainen huomasi punasia pisaroita pesualtaassani ja "kanteli" hoitajille asiasta. Sen jälkeen sain rautaa pillereinä.
Saman kohtalon koki aamuinen kauravelli, en tykännyt ollenkaan, siis viemäriin. Tämänkin huomasi joku ja sitten kysyttiinkin, mitä mieleni aamuisin tekee. Kaurapuuroa, kiitos.

Minulle alettiin selittämään lääkkeitäni aika tarkkaan, huomasivat kai, että muuten ei lääkkeet mene sinne, minne pitäisi. Edelleenkin olen tarkka, mitä nielaisen, yli- ja epämääräisiä en huoli ollenkaan.

Jostain lääkkeestä sain vuodepotilasvaiheessa allergisen reaktion, tulin täyteen punaisia pisteitä. Muistaakseni oli kyseessä joku antibiootin tapainen lääke. Tai sitten se oli vihurirokko?
Kotiin päästyäni jouduin ottamaan vielä kaksi vuotta lääkkeitä ja hakemaan jonkin aikaa 2x viikossa antibioottipiikin osastolta. Muistan, kuinka silloin kahden vuoden jälkeen pelotti lopettaa ne lääkkeet, pelkäsin sairastuvani uudestaan, onneksi ei sentään niin käynyt.

Sairaalassa minulle tuli alkuvaiheessa sellaisia tilanteita, että en muistanut jonkun asian nimeä, en muistanut, miksi jotakin sanotaan. Esimerkiksi se kangas, joka roikkuu ikkunassa? Sehän on verho! Entä sellainen astia, jossa pestään astioita, pyykkiä yms? Sehän on pesuvati! Nämä olivat ne kaksi ensimmäistä sanaa, jotka olivat kadoksissa. Seurasi valitettavasti muitakin. ja seuraa yhä. 

Koulussa myöhemmin tulin huomaamaan, että ainekirjoitustaitoni oli rapistunut. En saanut enää niin hyvin numeroita aineistani, kuin mihin olin tottunut. En enää ollut yksi luokan parhaimmista aineenkirjoittajista. Ja sen kirjoittamisen vaikeutumisen huomaan yhä edelleenkin. Vaikka tämä sanankäytön vaikeus tuli sairauden seurauksena, niin kuitenkin kuulo ja myös näkökyky pysyivät normaaleina. Sellainen muutos tapahtui myös, että minusta, ujosta, hiljaisesta tytöstä tuli paljon puheliaampi. Pysyvästi.

Prof. J.W.

Kuka minua sitten hoiti?

Hoitava lääkärini oli sairaalan ylilääkäri, tartuntatauteihin erikoistunut lastenlääkäri, professori J.W. mukava hopeahapsinen vanhempi mies. Hän kun tiesi, että luen koulussa saksaa, kysyi joka kerta kierrolle tullessaan "wie gehts?" eli mitä kuuluu? Tämä toistui joka arkipäivä enkä koskaan saanut sanaa suustani, menin niin hämilleni. Loppujen lopuksi hän ei edes vastausta odottanutkaan, kunhan sanoi tervehdykseksi.

Oli jo kevättalvi eikä minua päästetty ulkoilemaan eikä kotilomalle. Aika ei silti missään vaiheessa tuntunut tylsältä eikä pitkältä. Taisin olla sen verran sairas, että lepäsin paljon. Toisaalta olen aina viihtynyt hyvin myös yksikseni. Yksi ajanviete oli koulukirjojen lukeminen. Lisäksi äitini toi kotoa mukanaan tietosanakirjoja yhden kerrallaan luettavakseni. Lehtiä, kirjoja, siinä ne ajankulut olivatkin. Kirjoittelin kirjeitä maailman meriä seilaavalle veljistäni nuoremmalle, pyysin mm. tuomaan tuliaiseksi apinan, kun kuulemma siellä Guineassa sellaisia oli. Äitini kauhuissaan kirjoitti veljelle, että ei missään nimessä saa tuoda mitään eläimiä sieltä!

Sinä talvena oli paljon lunta, maaliskuussa oli aurinkoista ja valoisaa. Äitini piti huolen siitä, että huoneeni pöydällä oli aina kimppu tulppaaneja. Silloin oli vielä sallittua, että potilashuoneissa oli kukkia. Setäni Helsingistä lähetti minulle laatikollisen Jaffa-appelsiineja, oikein puulaatikossa.

En kertaakaan käynyt muissa potilashuoneissa, en nähnyt edes vilausta niihin. Onneksi oli oman huoneeni ja viereisen, ison, noin 10-12 potilaan huoneen välissä koko seinän pituinen ikkuna, joka oli peitetty kangasverholla sen ison huoneen puolelta. Siitä huolimatta näköyhteys säilyi, pystyin kurkkimaan joko verhon alapuolelta tai muutamista raoista. Siinä olikin ajanvietettä kerrakseen! Huoneen potilaat olivat pikkulapsia lastenkodeista, häkkisängyissään kaikki, isommat ja ihan pienet. Oli mielenkiintoista seurata touhua ikkunan toisella puolen. Ja mistäkö tiesin, että lapset olivat lastenkotilapsia? No, siitä seuraavalla kerralla..."

jatkuu...