Olen joskus jossain postauksessa maininnutkin, että olin lapsena (13v) pitkän aikaa sairaalassa. Se ajanjakso oli itselleni hyvin merkityksellistä, monellakin tavalla. Tietenkin, että paranin, oli tärkeä asia, mutta 13 vuotiaana en osannut sellaisia pohtia. Pidin kai itsestään selvänä, että sairaalassa paranee. En ollut kivulias enkä koko aikaa vuodepotilaana ja siksi osasin jotenkin nauttiakin siitä sairaalassa olostani. Se aika oli antoisaa, mielenkiintoista monella tavalla, monia asioita ihmettelin, niin itsessäni kuin muissa.
Kotonani ei siitä ajasta jälkeenpäin juteltu juuri ollenkaan. En tiedä, onko se tyypillistä vai oliko minun perheeni jotenkin "erilainen". Itsekään en esittänyt kysymyksiä, koska luulin tietäväni kaiken, olinhan kokenut sen kaiken. Ehkä niin vanhempanikin ajattelivat.
Tunnetasolla asiasta olisi ollut antoisaa keskustella. Vanhempani sen ajan ihmisinä tuskin olisivat osanneet sellaista keskustelua pitää edes tarpeellisena. Myöskään jo silloin aikuiset veljeni eivät milloinkaan puhuneet sairaala-ajastani mitään. No, miehethän tunnetusti eivät paljon puhu eikä pukahda.
Nyt, jos äitini vielä olisi elossa, haluaisin kysellä häneltä, miltä se kaikki tuntui, kun oma lapsi oli sairaalassa niinkin kauan ja myös sitä, mitä kaikkea heidän elämässään sinä aikana tapahtui.
Tämä oli pitkä esipuhe.
Sain siis vihdoinkin aikaiseksi tilata silloiset sairaaladokumentit itselleni. Usein olin sitä suunnitellut, en vaan saanut toimeksi. Nyt ne paperit saapuivat viikko sitten. Sen ajan raporttimerkinnät oli tehty käsin kirjoittamalla tai koneella. Raportointi silloin ei todellakaan ole ollut sellaista jokaisen päivän raportointia, jota tänä päivänä vaaditaan.
Yllätyksekseni omat muistikuvani olivat ihan toisenlaisia kuin mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Tiesin sen, milloin olin joutunut sairaalaan (joulu- tai tapaninpäivänä), se minulle kerrottiin. Olin silloin tajuton ja luulin tähän asti heränneeni tajuttomuudestani jo seuraavana päivänä. Papereitteni mukaan olinkin siinä tilassa vuodenvaihteeseen. Vointini oli ollut todella huono, sitäkään en ollut mitenkään sisäistänyt, että olin niin sairas.
Kuvittelin tähän asti, että jo parin viikon kuluttua olin jalkeilla, tosiasiassa siihenkin meni melkein 2 kuukautta. Tammi- ja helmikuulta minulla ei ole mitään muistikuvia.
Ne päivät eivät itselleni olleet olemassakaan, joista en mitään muista. Elämä jatkuu vain niissä muistikuvissa, jotka todella muistaa ja tietää ne eläneensä. Ihan uusi kokemus.
Ajattelin kertoa niistä ajoista enemmänkin, tosin, en ole varma, kiinnostaako ketään.
- Jos jollain on vastaavanlainen menneisyys, pitkä sairaalassaoloaika tai vaikea sairaus takanaan, niin kannattaa tilata itselleen asiakirjat hoidosta. Varsinkin, jos on kysymys useiden vuosikymmenten takaisesta ajasta, kuten minunkin tapauksessani.
5 kommenttia:
Tokihan kiinnostaa minkälainen kokemus sinulle oli pitkä sairaala-aika ja se, ettei asiasta jälkikäteen tarkemmin kotona ollut puhetta. Arvatenkin perheelle se aika oli vaikea ja huoli jokapäiväistä. Siksi varmaan eivät halunneet sitä jälkikäteen muistella vaan katsoivat parhaaksi keskittyä tulevaisuuteen.
Iivarin äet:
Tottahan tok kiinnostaa. Kerro.
Nuo ennevvanahaset raportoennit on mielenkiintosija. Vähä erj meeninki ku nykyvvään :)
Mielenkiintosta oes tietee tullooko sulle mielee enemmän asijoeta siltä aejjalta, sejjäläkee ku oot lukenna nuo paperit.
Kyllä kiinnostaa, onhan kysymys eletystä elämästä!
Vaikka ei ole omakohtaista kokemusta sairaaloista ennen kuin aikuisena, niin juttusi kiinnostaa kovasti. Kerro ihmeessä!
Onhan tuosta lapsuuteni kokemuksesta kulunut jo runsaasti vuosia ( = vuosikymmeniä), joten se ei tunnu niin intiimiltä privaattiasian kertomiselta kuin jos olisi kyse viimevuosien tapahtumista. Myös näkökulma on täysin erilainen kuin aikuisena tapahtuneeseen. Tapahtumia katselee nyt aikuisen kannalta, vaikka ne on kokenut lapsena. Tavallaan mielenkiintoista katsella kauan sitten tapahtuneeseen, joka tietenkin on muovannut omaa maailmaani jo silloin, kuten mikä tahansa merkittävä asia.
Lähetä kommentti