Nostalgiaa osa I

Tässä muutama päivä sitten minut heitettiin lapsuusmaisemaani, noin niin kuin kuvaannollisesti. "Syypää" oli lapsuudenaikainen kaverini, jonka kanssa asuimme samassa talossa, kävimme samaa lastentarhaa ja kansakoulun 4 luokkaa. Olimme hyviä kavereita ja jos olisimme siirtyneet samaan oppikouluun tai edes asuneet ikämme samassa talossa, niin olisimme varmaan läpi elämän olleet sydänystäviä. Elämä vaan heittelee ihmisiä eri suuntiin ja silloiseen aikaan ei yhteydenpito edes samassa kaupungissa ollut mikään itsestäänselvyys.

No, tämä "syypää" postasi Fb:n sivulleni pari ikivanhaa, pientä kuvaa, joita en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Niistä kuvista löysin itseni ja se tilanne heitti minut syvän nostalgian tilaan.

Näkyykö enää nykyään missään tyttöjä työntämässä nukenvaunuja 

tai pallottelemassa kotitalon seinään?

Minä tuolla kauempana lykin nukenvaunujani.

Voi, kunpa omasta lapsuudestani olisi olemassa videoita! Valokuvia on jonkinverran, joillakin ikäisilläni ei perheessä edes ollut kameraa, meillä sentään oli laatikkokamera. Pääasiassa otettiin tietenkin ulkokuvia, koska salamaa ei ollut. Filmirullat ja kehittäminen maksoivat maltaita, joten kuvien otossa oltiin harkitsevaisia ja säästeliäitä. Itse otettuja kuvia minusta meidän kotitalomme lasten kanssa ei ole ainuttakaan olemassa.
Omat vanhempani olivat molemmat päivisin töissä, joten ei ollut kuvaajaa omasta takaa. Joidenkin lasten äidit tai isät olivat kotona päivisin ja heidän kuva-albumeistaan voisin löytää itsenikin.
Sitten tapahtui paljon myöhemmin pieni katastrofi, kun lapseni pääsi kuva-albumiini käsiksi ja repi osan kuvista ja  piirsi kuulakärkikynällä suttua usean muun kuvan päälle. Ei käy lasta syyttäminen, vaan huolimatonta äitiä. Argh.

Kuvaamossa otettiin kuva minustakin samalla,
kun nuorempi veljistäni kävi rippikuvassa.

Kunpa tietäisin, millainen lapsi olin! Äitini sanoi minun olleen kiltin ja hiljaisen. Veljiltäni, jotka olivat itseäni huomattavasti vanhempia, kyselin tuota samaa, mutta eihän miehistä mitään irti saa, sanoivat vaan, että olin ihan normaali pikkumuksu. Onhan minulla omat muistikuvani itsestäni, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla toisten näkemys.

Minulla on toinenkin lapsuudenystävä, joka oli silloin ihan varhaislapsuudessa se kaikkein rakkain, kunnes tiemme erkanivat 9 vuotiaina, tosin tapasimme sen jälkeenkin aina silloin tällöin. Nyt vanhempana olemme vaihtaneet lapsuusmuistojamme ja meille molemmille oli suuri yllätys, että muistimme paljon aivan eri tilanteita. Hän kertoi minulle tapahtumia, joita en ollenkaan muista. Esim. olin siinä luulossa, että emme koskaan riidelleet ja häneltä sain siihen oikaisun:
"Oltiin jotain 5-vuotiaita ja minä lähdin kerran teiltä ovet paukkuen, siis ovi jäi auki. Kohta tuli postiluukusta lappu, jossa luki: o v ve kinne."

Vuosia sitten kirjoitin lapsuusmuistoni luettavaan muotoon, pääasiassa ihan itselleni, mutta myös lapsilleni. Koin sen yllättävän raskaaksi palata varhaisille vuosille, siis työlääksi. Se muistelu vei mukanaan, aivot joutuivat etsimään muistivarastoista pölyttyneitä, ikivanhoja mappeja ja siinä ohessa syntyi niin valtavasti tunteita, että se kävi ihan työstä. Joillekin kerroinkin siitä muistelemisen rasittavuudesta ja ovat ihmetelleet, mikä siinä voi olla noin raskasta, mieluisaahan sellainen on. Jaa, mieluisaa juu, mutta ei pelkästään. Se siinä kirjalliseen muotoon laittamisessa oli yllättävää, että yhtäkkiä näkee oman lapsuutensa eri valossa, kuin mitä se muistoissa oli. Sen lukee tavallaan ulkopuolisen silmin, kun muistot on läpikäyty ja järjestykseen saatu. Olin yllättynyt siitä, että kuinka monella tavalla melko vaikeita vuosia olinkaan oppikouluaikanani elänyt.

Katso, äiti!

Sitten kaiken syvällisen muistelun ansiosta löysin jostain kaukaa, syvältä, alitajunnastako peräti, yhden muiston, joka oli aivan ainutlaatuinen ja erityisen rakas, se vei ihan "jalat alta". Kuinka se olikin niin syvällä, vaikeasti muistettavissa, olinko piilottanut sen jonnekin sydämen sopukoihin alitajuisesti?
Se muisto oli siitä ainoasta hetkestä koko lapsuuteni aikana, kun noin 8-10 vuotiaana tulin koulusta kotiin ja jo ovea avatessani tunsin nenässäni kahvintuoksun. Äiti oli kotona!
Se oli ainoa kerta, että koulusta palatessani äiti oli kotona, aina muina päivinä tulin tyhjään kotiin. Oliko äitini ruokatunnilla tavallista myöhemmin vai miksi oli kotona, sitä en muista. Tavallista oli, että äidin ruokatunti oli aina ennen kuin ehdin koulusta kotiin. Ruokatuntinsa aikana äitini aina valmisteli minulle välipalan valmiiksi, voiteli leivät, paloitteli savusilakoita, kuori appelsiinin ja laittoi kuoren takaisin kiinni, että pysyi raikkaana, ei ollut elmukelmua siihen aikaan, ainoastaan voipaperia.

Tästä koko tilanteesta en muista mitään muuta kuin sen valtavan onnen tunteen ja kahvintuoksun. En tiedä, söimmekö ehkä jotain yhdessä, lähtikö äiti pian jo taas pois, ei aavistustakaan. Ehkä tästä yhdestä hetkestä kumpuaa se edelleenkin päivieni kohokohta eli päiväkahvin juonti.

Vilin blogissa olen kirjoitellut vanhoista ajoista, lapsuudesta yms. 

joten hiukan toistoa saattaa löytyä. 

Suunnittelen tähän jatkoa, koska tulikin yllättävän pitkä vuodatus. Aiheena vähän tarkemmin tuo  

"Voi herranjestas, minkälainen lapsi oli hän!"

Väri-iloa tähän mustavalkoisten kuvien joukkoon!