Menneitä muistellen osa 2/5

Aikaisempi "Menneitä muistellen" löytyy täältä.

Huivi oli muotia.

Ollessani 13 vuotias jouduin viettämään pitkän ajan sairaalassa ja nyt vanhempana sitä kokemusta hauskoine ja vähemmän hauskoine tapahtumineen muistelen. Se aika, 7 kk sairaalassa, oli silloin koko elämä, mitään muuta elämää ei ollut, ei koulua, ei huveja, ei kavereita eikä sitä arkea, jota muut sairaalan ulkopuolella elivät.  Sairaalassa oleminen on niin kokonaisvaltaista, se on sillä hetkellä kaikki.
Nyt vasta aikuisena, monta vuosikymmentä myöhemmin, ensi kertaa tarkastelen tuota sairaala-aikaa aikuisen ihmisen näkökulmasta. Tähän asti se oli vain kaukainen lapsuusmuisto, joka kulki aina mukanani, kuin osa minua. Niinhän se olikin. Ikinä en muista kenenkään kysyneen siitä ajasta mitään. Taitaa olla yleisestikin niin, ettei kenenkään sairaskertomukset jaksa muita kiinnostaa. Paitsi ehkä ammatillisessa mielessä.

Hyppelen nyt asiasta toiseen, saattaa olla ajottain sekavan tuntuista, mutta muulla tavalla en saa mitään aikaiseksi. Kuvia ei juuri ole, koska siihen aikaan kuvaaminen oli lähinnä sitä, että ulkona aurinkoisella säällä otettiin kuvia. Ei sisätiloissa eikä varsinkaan talvella. Laatikkokameroissa harvoin oli salamavaloa.

Samana vuonna purjeveneilemässä.

Olin siis 13 vuotias, perusterve tyttö. Kävin yhteiskoulun kolmatta luokkaa. Marraskuun loppupuolella muistelen kärsineeni päänsärystä, siitä kuitenkaan sen enempiä kenellekään mainitsematta. Olin juuri innostunut kutomaan, työn alla oli vaaleanvihreä villapaita itselleni, se ei kuitenkaan koskaan tullut valmiiksi, monestakin syystä. Muistan siinä kutoessa usein ajatelleeni, että "voi  tuota päänsärkyä" ja taas puikot heilumaan. Näin jälkikäteen en ymmärrä, miksi en kertonut siitä päänsärystä kenellekään? Koulua kävin normaalisti ja kaikki muu elämässäni oli hyvin.

Joulukuun 9. päivä järjestettiin koulussani sarjan viimeinen poliorokotustilaisuus ja otin tietenkin siihen osaa, mainitsematta mitään päänsärystäni, en osannut pitää sitä mitenkään merkittävänä asiana. Tuskin siihen olisi edes suhtauduttu vakavasti. Koulua kävin joululoman alkamiseen asti. Muistaakseni.

Joulu läheni ja koin itseni yhä sairaammaksi. Jouluviikolla kerroin päänsärystä äidilleni. Sitten vointini huononikin nopeasti. Joulukuun 22. päivä äitini soitti sille lastenlääkärille, jonka luona kävin aina, jos jotain ilmeni. Lääkäri ei "ehtinyt" tulemaan kotikäynnille, vaan sanoi, että tuontapaista on liikkeellä, kyllä se siitä ohi menee ja määräsi penisilliiniä haettavaksi apteekista.
Siinä vaiheessa olin jo vuodepotilas kotonani, kuume 39-40 astetta. Vielä muutama päivä jouluun.
Pelottava asia tapahtui siinä maatessani, oikea käsivarteni halvaantui/jäykistyi alkaen sormenpäistä ja se tunne eteni käsivartta ja oikeaa vartalonpuoliskoa pitkin jalkoihin ja sitten vasemmalla puoliskolla tapahtui sama asia, mutta toisin päin, varpaista ylöspäin. Sen jälkeen se halvauksen tuntuinen tila nopeasti hävisi. Olin liian voipunut mainitakseni siitä mitään kenellekään.
Aattoiltana viimeinen muistikuvani oli, kun vanhin veljeni kihlattunsa kanssa kävi meillä tuomassa joululahjoja, ihan viimeiseksi muistan käyneeni vessassa yöllä kello puoli yksi. Seuraaavaksi heräsin sairaalassa.

Alkuperäistä tekstiä lastenlääkäriltäni.

Joulupäivän iltana pyydettiin lastenlääkäri paikalle ja hän tulikin, kirjoittin suosituksen/lähetteen sairaalahoitoon ja anivarhain tapaninpäivänä minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Näistä tapahtumista en muista mitään. Luulin kaikki nämä vuodet heränneeni tajuttomuudesta heti seuraavana päivänä. Sairaaladokumenteista kuitenkin selvisi, että olin vuodenvaihteeseen asti tajuton!

Muistan sen heräämisen hetken, kuin se olisi juuri eilen tapahtunut. Sairaanhoitaja seisoi vuoteeni vieressä, tarkasteli telineessä olevaa tippapulloa, ulkona oli valoisaa, varis istui ikkunan ulkopuolella olevan parvekkeen kaiteella, lunta oli ikkunalaudalla, huoneen katto ja seinät olivat haalean vaaleanvihertäviä. Tiesin heti, että olen sairaalassa, kysyin hoitajalta, mitä kello on. Sanoi sen olevan puoli yksi. Sitten aloin laskemaan sormiani. Sormi kerrallaan laskin yksi, kaksi ,kolme, neljä, viisi. Ja taas uudestaan. Monta kertaa. Kuin pakkomielle.

Luulin olleeni siitä päivästä alkaen ns. kärryillä tapahtumista. Tosiasiassa tajuttomuudesta heräämiseni jälkeen minulla ei ole ainuttakaan muistikuvaa seuraavien 6 viikon ajalta, ne viikot ovat kuin poispyyhityt.

Pääasiassa äitini kävi vierailulla luonani. Näitä vierailuja tuli tulevaisuudessa tapahtumaan 7 kuukauden ajan ihan joka ikinen päivä. Äitini tuli aina töittensä jälkeen kaupungin halki kävellen sairaalaan luokseni, koskaan hänellä ei ollut kiire pois, vaikka työpäivänsä päättyi vasta klo 17 ja silloin lauantaikin oli työpäivä klo 13 saakka. Ja sinä ainoana päivänä, jolloin äitini ei voinut tulla vierailulle, tuli isäni. Harvakseltaan kävivät yhdessä, isäni oli matkatöissä, harvoin kotona. Vanhempani jopa muuttivat asumaan lähemmäs sairaalaa, kun selvisi, että selviän ehkä sittenkin hengissä ja sairaalassa olostani tulee todennäköisesti pitkä.

Nestelista

Voinnistani selvisi se, että tilanne on vakava. Vanhemmilleni sanottiin, että selviytyminen hengissä on noin 50/50 ja selviytyminen fyysisesti terveenä sangen epävarmaa. Tämän kuultuaan äitini otti sairaalan portaikossa olevasta koristenokkosesta pistokkaan ja laittoi sen kotona multaan. Jos nokkonen alkaisi kasvamaan, niin minä selviän hengissä ja jotakuinkin terveenä. Nokkonen tekaisi kuin tekaisikin itselleen juuret, vaikka oli talvi ja lähti hyvin kasvamaan. Ja minä loppujen lopuksi paranin saamatta sen suurempia pysyviä haittoja, mutta siihen tuli kulumaan vielä monen monta kuukautta. 

Värinokkonen

Ensi alkuun olin tietenkin täydellisesti vuodepotilas. Ensimmäinen muistikuvani niiden täysin tyhjien viikkojen jälkeen oli, kuinka minua vietiin röntgeniin kuvattavaksi ja siksi piti nousta sängystä pystyyn, niin en kyennyt siihen. Tasapaino oli täysin kadoksissa ja kantapäihin sattui tosi kovasti, kun minua pideltiin tuettuna seisomassa. Silloin lie ollut helmikuun alku.

Niiden muistamattomien viikkojen aikana otettiin parin viikon ajan ensin päivittäin, sitten toiset pari viikkoa joka toinen päivä lumbaalipunktio eli selkäydinnäyte. Ihan hyvä, että en tiedä mitään noista tiheistä tutkimuksista! Helmikuun alusta niitä otettiin 4 päivän välein, myöhemmin 1-2 kertaa viikossa. Koko sairaalaoloaikana kaikkiaan yli 40 kertaa ja kotiutumisen jälkeenkin vielä 2 kertaa.

Sitten koitti aika, jolloin sain alkaa harjoittelemaan uudestaan kävelemistä ja jalkeilla olemista. Se alkoi nopeasti sujumaan ja siitä alkoi tavallaan se kivampi ajanjakso sairaalassa. Tosin selkäydinpunktioita otettiin tavantakaa, mutta se olikin lähes se ainoa kurja juttu.

Aikaisemmat "Lapsuusmuistot" löytyvät täältä

jatkuu...